Elokuva- ja joskus kirja-alallakin puhutaan joskus ”high conceptista” eli teoksista, joiden idea on helposti tiivistettävissä yhteen lauseeseen, jonka voi myydä tuottajalle vaikka yhden hissimatkan aikana.
Romeossa ja Juliassa lienee ihmiskunnan historian paras ja kestävin high concept. Se toimii vuosisadasta toiseen. William Shakespeare ei tietenkään keksinyt sitä omasta päästään vaan versioi vanhaa tarinaa vihollissukujen lasten tuhoontuomitusta rakkaudesta. Varhaisimmat versiot ovat suomentajan ja esipuheen kirjoittajan Marja-Leena Mikkolan mukaan antiikista, mutta olettaisin, että jo kivikauden nuotioilla kerrottiin ihanan homo neandertaliksen ja homo sapiensin kielletystä rakkaudesta.
Minua ei kovin paljon edes kiinnostanut lukea tätä näytelmää, niin tuttu se on, mutta sitten se ilahduttikin tosi paljon. Varsinkin Julialla on todella kauniita rivejä. Shakespearen aikaan sonettien kirjoittaminen oli jokaisen kouluja käyneen nuoren miehen perustaito ja S oli ylittämätön mestari. Romeossa ja Juliassa rakkaudesta kirjoitetaan niin kauniisti ja runollisesti, että jopa kaltaiseni paatunut absurdisti tuntee kylmiä väreitä.
Romeo ja Julia on erikoinen yhdiselmä komediaa ja tragediaa. Alkuosa on täynnä kauneutta, kepeyttä ja hassuttelua ja ihan lopussa tulee hirveät verikekkerit. En ollut edes muistanut, kuinka paljon raatoja sinne hautaholviin järjestyy.
Nykyajan skarppi yleisö tulkitsee näytelmää monesti vähän vastakarvaan ja kyseenalaistaa Romeon ja Julian rakkauden pelkäksi teini-ihastukseksi. Juliakin on vasta 13-vuotias. Näytelmässä on monia kohtia, joissa vanhemmat ja viisaammat henkilöt syyttävät Romeota tuulella käyväksi huithapeliksi, joka ihastuu milloin kehenkin. Näytelmän alussa hänellä onkin ihan eri tyttis, mutta sitten hän tapaa juhlissa Julian ja tietää löytäneensä aidon rakkauden. Esipuheessa on mielestäni hyvä ja perusteltu näkemys asiaan. Romeon ja Julian rakkaus on aitoa, mutta liian aitoa, niin täydellistä, että se ei enää kuulu tähän maailmaan. Sen oikea paikka on ajan tuolla puolen. Sen ei pidäkään pystyä kohtaamaan elämän ja arjen testiä. Nuoren parin kuolema ei tavallaan edes ole traaginen, pelkästään looginen. Jollakin mystisellä tavalla nuoret myös vaistoavat sen etukäteen ja lähtevät häihinsä kuin hautajaisiin.
Rakkaustarinan lisäksi mukana on hyvä kokoelma sivujuonia ja sivuhenkilöitä. Kiinnostavin kohtalo on Romeon ystävällä Marcutiolla. Hänellä on oma, hieno draaman kaarensa, paljon hauskoja ja oivaltavia läppiä ja koskettava kohtalo. Näytelmässä sanotaan minusta varsin yksiselitteisesti, että Mercution mielestä Romeo saisi unohtaa Julian ja muutkin tytöt ja ruveta mielummin hänen poikaystäväkseen. Shakespeare ei harrastanut parenteeseja, joten ohjaajan näkemyksestä riippuu pelleilevätkö Mercutio ja Romeo, vai harrastavatko he seksiä ennen kohtalokasta taistelua. Mercution mustasukkaisuuden voi tietysti tulkita platonisena ystävyytenä ja pelleilynä, ja niinhän se yleensä on esitetty.
Lopuksi näytelmän ehkä kauneimpia rivejä, kohta, jossa Julia odottaa Romeota ja hääyötään. Julia roolitetaan usein aika siveäksi ja ujoksi neitoseksi, mutta oikeastaan hänen suloisuutensa on yhdistelmä viattomuutta ja tosi innokasta ja suorvaiivaista intohimoa.
Ensin Marja-Leena Mikkolan suomennos:
Laukatkaa nopeasti, oriit tulijalkaiset,
Foiboksen leposijaa kohti.
Jos ohjaksia pitelisi Faëthon,
ruoskallaan hän teidät länteen ajaisi
Ja tuota pitkaa noustaisi yön pilvet.
Yö, rakkauden aika, tiivisi verhosi
levitä ja sulje vakoilevat silmät,
että Romeo voi syöksyä syleilyyni
kenekään näkemättä, huomaamatta.
Rakastavaisten oma kauneus
valaisee heidän rakkautensa riitit;
tai jos rakkaus on sokea, se viihtyy
parhaiten yössä. Tule jo, yö vakava,
hillitty, mustiin pukeutunut vaimo,
neuvo, kuinka kaksi tahratonta neitsyyttä
pelissä voitetaan ja menetetään.
Peitä mustaan huppuusi hämmentynyt veri,
joka lepattaa poskiani vasten, kunnes
kokematon rakkaus rohkaistuu ja huomaa,
miten siveää on aito rakkaus. Tule, yö,
tule, Romeo, tule, sinä päivä yössä,
joka hohdat yön siivillä valkeampana
kuin uusi lumi korpin selkäsulilla.
Tule, hellä yö, tule, yö mustakulmainen,
ja anna Romeoni minulle; kun kuolen,
sirota hänet tähtösiksi yöhön,
ja taivaaan kasvot kaunistuvat niin,
että koko maailma yöhön rakastuu,
eikä räikeää päviää enää kukaan palvo.
Oi, olen ostanut rakkkauden kartanon,
mutta en vielä asu siellä; ja vaikka
olen myyty, olen yhä nauttimaton,
kuinka pitkä onkaan tämä päivä,
kuin juhlan aatto innokkaalle lapselle,
jonka uudet vaatteet vielä odottavat.
(Ja tässä alkuperäinen)
Gallop apace, you fiery-footed steeds,
Towards Phoebus’ lodging: such a wagoner
As Phaethon would whip you to the west,
And bring in cloudy night immediately.
Spread thy close curtain, love-performing night,
That runaway’s eyes may wink and Romeo
Leap to these arms, untalk’d of and unseen.
Lovers can see to do their amorous rites
By their own beauties; or, if love be blind,
It best agrees with night. Come, civil night,
Thou sober-suited matron, all in black,
And learn me how to lose a winning match,
Play’d for a pair of stainless maidenhoods:
Hood my unmann’d blood, bating in my cheeks,
With thy black mantle; till strange love, grown bold,
Think true love acted simple modesty.
Come, night; come, Romeo; come, thou day in night;
For thou wilt lie upon the wings of night
Whiter than new snow on a raven’s back.
Come, gentle night, come, loving, black-brow’d night,
Give me my Romeo; and, when he shall die,
Take him and cut him out in little stars,
And he will make the face of heaven so fine
That all the world will be in love with night
And pay no worship to the garish sun.
O, I have bought the mansion of a love,
But not possess’d it, and, though I am sold,
Not yet enjoy’d: so tedious is this day
As is the night before some festival
To an impatient child that hath new robes
And may not wear them.
Miina <3 William 