Pahiksista pahin eli Rikhard III

Sheikkis-bologissa on ollut pitkään hiljaista, ja siitä  pahoitteluni.  Työ- ja yksityiselämän kiireet ovat ajaneet taas ohi. Mutta nyt voisi taas jatkaa.

9789510294901

Olen itsekin ruvennut tekemään aika paljon draamajuttuja sitten viime näkemän. Olen nyt toista vuotta TV2:n Uusi päivä -sarjan kässäritiimissä. Superlahjakkaan Lija Fischerin ohjaama (ja minun kirjoittamani) Joulu on ihmisen paskinta aikaa esitettiin Riihimäen teatterissa viime syksynä. Ja nyt on uusia, salaisia projekteja tulilla.

Nykyajan draama on hyvin erilaista kuin tällaiset vanhat klassikkonäytelmät, mutta on niissä paljon samaakin. Rakkaus ja kuolema ovat aina muodissa. Pohjimmiltaan draama on vuosisadasta toiseen sitä, että  hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita.

Mutta sitten asiaan, Rikahrd III:een. Nyt on kunnollista ja synkkää!

Rikhard III on historiallisista kuningasnäytelmistä viimeinen, ja se kertoo kuinka Englannin sisällissota saadaan vihdoin ratkaistua. Rikhard III on pahimpia, jopa pahin kaikista Shakespearen luomista hahmoista.  Hänestä ei löydy ollenkaan valoa,  ellei ohjaaja varta vasten liimaa tekstin päälle joitakin sovittavia piireitä. Sellainen on tarjolla ainakin siinä, että kaikki vihaavat Rikhardia, jopa oma vaimo ja kaikki koirat. Ja onhan se tietysti hyvin säälittävää.

Ruusujen sota on vaiheessa, jossa Yorkit ovat vallassa, maassa vallitsee jonkinlainen rauha ja valtaistuimella lepäilee Rikhardin isoveli Edvard IV.  Rikhard on katkera veljilleen ja koko maailmalle siitä, että on aina jäänyt toisten varjoon, ja tekee monimutkaisen ja nerokkaan suunnitelman kaapatakseen vallan. Edessä on monta kruununperijää, mutta Rikhard on kaikkia ovelamapi. Hän on valehtelee, imartelee, flirttailee, tappaa, painostaa ja jyrää. Ja vaikka Rikhard on niin paha, hänen pyrkimyksiään alkaa tahtomattaankin vähän kannattaa.

Rikhard aloittaa viettelemällä ylhäisen Annan vaimokseen, ja onnistuu siinä, vaikka – tai ehkä juuri siksi – että on hetki sitten tappanut tämän rakkaan puolison. (Tekstissä ei esitetä mitään järkevän suuntaistakaan syytä Annan myöntymiseen, vaikka kieltämättä Rikhardilla on ihan hyvä supliikki.)  Rikhard juonittelee veljensä Clarencen teloituksen, tappaa toisen veljensä eli istuvan kuninkaan suruun ja stressiin, surmaa vaimonsa ja useita aatelismiehiä. Kirsikaksi pahuuden jäätelöannokseen hän murhauttaa söpöt pikku kruununprinssit Towerissa. Valtakunta on hätää kärsimässä Rikhardin alaisuudessa, mutta apu saapuu kostavan Richmondin muodossa. Ennen loppukahakoita kaikki murhatut viholliset tulevat kummittelemaan ja syyttämään Rikhardia. Rikhard joutuu taisteluissa tappiolle, parkaisee kuuluisat sanansa ”Valtakunta hevosesta” ja Richmond laittaa hänet kylmäksi. Kaikki henkiinjääneet ovat ihan että huh, huh, kiitos Richmond! Rupea sinä nyt kuninkaaksi. Ja näin loppuu ruusujen sota ja Richmondista tulee Henrik VII.

Rikhard III:a esitettään parasta aikaa  Kansallisteatterissa Jussi Nikkilän ohjaamana, joten sinne kaikki!

Sankarikuninkaan matka

Henrik V:ssä ent9789510347652inen Bile-Henrik on nyt Sankari-Henrik. Valtaistuimelle noussut, nyt erittäin uljas ja kunnollinen nuori kuningas havaitsee, että Ranskassa on alueita, jotka kuuluisvat teknisesti ottaen hänelle. Henrik lähtee sotaretkelle mukanaan walesilainen, irlantilainen ja skotlantilainen sotapäällikkö. Henrikin joukot lyövät vihollisen legendaarisessa Agincourtin taistelussa, jossa britit osoittavat suunntonta uljuutta & neuvokkuutta & vahvuutta & luonteenlujuutta ylivoimaisen vastustajan edessä. Voitokas Henrik solmii avioliiton Ranskan prinsessan Katherinen kanssa. Näytelmään on kirjoitettu hauska ja koristeellinen tykkäilykohtaus parin välille, vaikka todellisuudessa liitto oli tietenkin poliittinen pakkoavioliitto. Muutenkin näytelmä on pohimmiltaan lähinnä aikansa kansallista propagandaa.

Matti Rossin suomennos on tosi kaunis, kuten aina, joten näytelmää lukee kyllä ilokseen, mutta tarina ei ole välttämättä hirveän antoisa 2010-luvun suomalaiselle.  Henrikin muodonmuutos sotasankariksi vie hänestä suurimman osan persoonaa ja hänen hauskat kaverinsa poistuvat näyttämöltä. Falstaffkin kuolee off-screen. Tietysti mukaan tulee uutta porukkaa ja näytelmässä on monia vaikuttavia hetkiä. Taisteluita edeltävä jähmettävä kauhu ja hiljaisuus on hieno hetki. Monissa Shakespearen näytelmissä niissä kohdissa sanotaan aina jotain painokasta ja runollista, ja niin tässäkin. Henrik V:een on helppo kuvitella mielessään eeppinen mittakaava, avoimet taivaat ja suuret ja veriset taistelukentät. Ja sitäpaitsi Ontto kruunu -sarjassa Henrikiä esittää Tom Hiddleston, ja vaikea hänestä nyt on olla täysin tykkäämättäkään.

Uuden suomennoksen esipuheen kirjoittanut Kimmo Katajala kirjoittaa kiinnostavasti näytelmän käännösratkaisuista. Alkuperäisessä teoksessa on paljon vieraita kieliä ja murteita, koska eri kansojen yhdistyminen Englannnin kruunun alle on yksi näytelmän keskeisimmistä viesteistä. Näytelmän ensimmäinen suomentaja Paavo Cajander yritti vähän samaa juttua Suomen eri heimojen kanssa, eli hän laittoi skotlantilaisen pällikön puhumaan savoa jne. Sillä tavalla 1500-luvulla Britannian yhteinäisyyttä voimistava näytelmä ikään kuin voimisti kansallisia pyrkimyksiä 1800- ja 1900-luvun taitteen Suomessa. Tuollaiset ratkaisut eivät enää oikein toimi nykypäivänä, joten Rossi on laittanut sotapäälliköt puhumaan suurin piirtein yleiskieltä, mutta koomisesti.

Bile-Henrikin matka vastuuseen

9789510290262Henrik IV on kaksiosainen näytelmä, joka kertoo lurjustelevan prinssi Henrikin matkasta kohti kruunua. Henrikin isä Henrik IV on syvästi pettynyt bile-Henrikiin ja toivoo että perillinen olisi sellainen kuin hänen kaverinsa poika Henrik.

Kun lukija oppii erottamaan Henrikit (kunnon Henrikiä nimitetään yleensä Tulikannukseksi, isä-Henrikiä Bolingbrokeksi ja bile-Henrikiä Hessuksi)  näytelmä on selkeä ja kiva lukukokemus.  Monista Shakespearen näytelmistä tuntuu puuttuvan jokin ratkaiseva kohtaus tai jokin sivujuoni jää ilmaan (ne ovat ehkä kadonneet vuosisatojen tuuliin), mutta Henrik IV on mukavan tasapainoinen tarina. Näytelmä on harmoninen yhdistelmä komiikkaa ja jylhiä tunteita, taisteluita, hassuttelua ja hienoa dialogia, suvantoja ja jännitystä. Jännite kehittyy rauhallisesti mutta tehokkaasti.

Henkilöt ovat selkeitä arkkityyppejä, ankara isä, tuhalaajapoika, narri, jne jne.  Juonen keskiössä oleva isi-trauma on klassinen, koskettava ja uskottava. Siihen voi varmasti jokainen vanhempi ja lapsi samaistua. Lopuksi Hessu pääsee tietysti miekkailemaan.9789510294895

Tarinassa on synkkiä hetkiä, mutta tällä kertaa kukaan ei tee hirveitä raakuuksia tai tule ihan hulluksi. Komedian ystäville Henrik IV on ihan ehdoton, koska näytelmässä on Shkakespearen kenties kuuluisin komediallinen hahmo, bile-Henrikin kaveri Falstaff.  Elosteleva ja palleroinen Falstaff pitää hovia kapakassa. Hän on karmea sika, mutta samaan aikaan älykäs ja oudon syvällinen henkilö ja aito ystävä ja isähahmo prinssille.

Henrik IV:tä ei juuri esitetä Suomessa, luultavasti siksi, että se liittyy niin voimakkaasti Britannian historiaan – mitäpä nämä loputtomat Henrikit suomalaisten napaa kaivaisivat. Näytelmään kannattaa kyllä tutustua lukemalla tai katsomalla jokin elokuvasovitus. Matti Rossin suomennos on tosi kaunis ja mukavan vanhahtavan tuntuinen, ja sitä on helppo ja kiva lukea. Suosittelen lukemista ainakin historiallisten romaanien ystäville. Kannattaa kokeilla, jos pidit Hilary Mantelin Susipalatsista ja muista sen tapaisista jutuista, joissa Englannin kuninkaat rypistelevät otsaansa.

 

Rikahard II ja kruunusta luopumisen tuska

9789510338025

Kun aloitin tämän blogin, en uhrannut montakaan ajatusta sille missä järjestyksessä näytelmät kannattaisi lukea. (Tässä uhratut ajatukset kokonaisuudessaan: Pitäisiköhän nämä näytelmät lukea jossakin järjestyksessä? Varmaan kannattaisi. Äh, ei jaksa säätää. )

Historialliset kuningasnäytelmät muodostavat tiiviin jatkumon, joka alkaa Rikhard II:sta ja päätyy muutaman Henrikin jälkeen Rikhard III:een. Sen jälkeen valtaan astui Shakespearen ajan hallitsijan Elisabet I:n sukuhaara, joka oli aiheena off limits. Näytelmiä ei ole kirjoitettu kokonaan juuri tässä järjestyksessä, mutta tässä järjestyksessä niihin on kätevä tutustua. Niin minäkin nyt aion tehdä.  Sama järjestys on myös BBC:n Ontto kruunu -minisarjoissa. (Toinen tuotantokausi on tätä kirjoittaessani vielä osittain Areenassa nähtävissä) Ontto kruunu on suositeltava ja hyvä sarja, mutta se on aika varovaista ja pönäkkää keskitien tulkintaa, ja siksi ehkä vähän tylsää.

Näytelmillä on Englannissa massiivinen historiallinen painolasti, mutta täällä Suomessa näitä voi katsoa ihan puhtaana fiktiona. Mikä onkin varmasti hyvä tapa, koska Shakespeare kirjoitti ne viihteeksi ja propagandaksi, eikä historiallinen kuvaus ole kovinkaan tarkkaa.

Mutta asiaan, eli Rikhard II:een.

Rikhard II on haikea ja runollinen. Juonikin on koskettava ja dramaattinen, mutta siitä huolimatta näytelmä ei kuulu suosituimpien joukkoon. Siitä tuntuu puuttuvan energiaa, vetäviä hahmoja, huumoria ja syviä tunteita.

Näytelmä oli kantaesityksensä aikoihin 1500-luvun lopulla poliittisesti kuumaa kamaa, koska siinä syrjäytetään laillinen kuningas Englannin kamaralla. Elisabet I oli itse tehnyt saman tapaisen vedon syrjäyttämällä Maria Stuartin. Näytelmän esitystä kontrolloitiin tiukasti. Laura Ruohonen kirjoittaa kiinnostavassa esipuheessaan, että Elisabet luultavasti nimenomaan halusi että tällaista näytelmää esitettäisiin Lontoossa. Sen kautta aihetta voitiin turvallisesti käsitellä, eikä kansan mieli kääntynyt hallitsijaa vastaan.

Näytelmä koostuu pitkälti erilaisista pohdinnoista, anteeksipyytelyistä ja selittelyistä, joilla yritetään perustella kuinka tällainen karmea vallananastuksen kuolemansynti voidaan tehdä. Syrjäytetty Rikhard pitää itsekin pitkiä, surullisia monologeja, joissa hän hämmästelee sitä miten valta riistuttiin hänteltä ja kasvot silti näyttävät samalta.

Nykyajan lukijalle ja katsojalle homma tuntuu tietysti hyvin erikoiselta: jos se kuningas on kerran niin surkea, niin kannattaahan se vaihtaa. Ajan perimysajattelussa eli vielä vahva heimoajattelu. Lopussa valtaan päässyt Bolingbroke, sittemmin Henrik IV, jää kantamaan synnin tahroja vaikka olisi kuinka hyvä hallitsija.

Näytelmän suomennos on Matti Rossin, rauhallista ja nautinnollista kieltä. Päällimmäiseksi näytelmästä jää surullinen olo. Käy sääliksi Rikhardia, joka menettää kaiken.

Silmä silmästä, Mitta mitasta

9789510307069Toisin kuin totisesta kansikuvasta voisi päätellä, Mitta mitasta on pikimusta komedia. Se käsittelee –  yllätys yllätys -valtaa ja seksiä, mutta juonen logiikka on jäänyt enimmäkseen jonnekin vuosisatojen tomuun. Nykylukijalle tämä on melko hämmentävä tarina. Tällä kertaa ollaan Wienissä, jossa kansa elää kuin siat pellossa, rietastellen ja juopotellen. Herttua asettaa sijaishallitsija Angelon töihin, jotta tämä laittaisi alamaiset ojennukseen (samaan tapaan kuin yrityksen ulkopuoliset konsultit käyttävät nykyisin yt-giljotiinia). Herttua jää munkin asussa lähistölle kyttäämän tapahtumien kulkua.

Angelo päättää ensi töikseen mestauttaa Claudion, jonka morsian on raskaana ennen häitä. Siitä tulisi esimerkki kaikille, että neitseisiin ei saa koskea. Sehän on, kuten tunnettua, ylivoimaisesti pahin synti, varsinkin neitseelle itselleen, joka menee lopullisesti pilalle. Claudion siveä, mutta erittäin kuuma sisar Isabella tulee anomaan armoa ja Angelo joutuu sellaisen kiiman valtaan, että lupaa säästää Claudion, jos Isabella menee hänen kanssaan sänkyyn. Isabella on periaatteen nainen, eikä suostu vaikka velikin rukoilee. Tilanteesta selvitään tietysti valepuvuilla. Jotenkin kummallisesti ja sen kummemmin perustelematta toisten ihmisten neitsyydet ja päät eivät niin säilyttämisen arvoisia. Angelo ei huomaa pimeässä kenen kanssa panee, eikä päästäkään huomaa kenen se on.

Luulen, että täytyisi olla 1600-luvun lontoolainen, että näytelmästä pääsisi oikein kunnolla jyvälle. Alkuasetelma ja idea toimivat tiestysti ajasta ikuisuuteen. Tavat ja lait rajoittavat seksikäytöstä aina ja kaikkialla, mutta siveinkin kansalainen lankeaa aina, jos on mahdollisuus päästä sänkyyn jonkun tosi pantavan tyypin kanssa. Hyvää draamaa siitä tulee viimeistään silloin, kun lankeaja esittää olevansa – tai kokee jopa itse olevansa – hyvin suoraselkäinen.

Näytelmä aukesi paremmin, kun luin lopuksi ohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen kirjoittaman esipuheen. Esipuhe oli tosi hyvä ja Hurme oli saanut näytelmästä paljon enemmän irti. Hänen mielestään Mitta mitasta on erinomaista ja ajankohtaista yhteiskunnallista satiiria. Hurme oli nähnyt sen kommentaarina vallankäytöstä ja korruptiosta, ja teos on ajankohtaisempi ”nyt kuin koskaan”. Esipuhe on kirjoitettu vuonna 2005. Silloin Suomessa oli jokseenkin rauhallisempaa kuin nykyisin ja ihmiset kohisivat mm. salarakkaista. Hurmeen  analyysin mukaan vallanpitäjien sikailu ja moraalinen rappio oli sinä ajan hetkenä syvääkin syvempää. ”Elämme enemmän kuin koskaan Shakespearen Wienissä” kuulostaa minusta jo vähän teattereiden mainoslehtisiltä, jotka vakuuttavat aina yhtä reippaasti vanhojen ja pölyisten näytelmien relevanssia. Nimittäin ainahan siellä Shakespearen Wienissä eletään, vuosisadasta toiseen.

Ihan kokonaan Hurme ei pystynyt vakuuttamaan minua siitä, että tämä on jotenkin edelleen selkeää ja järkevää draamaa. Osittain se saattaa johtua siitä, että luen Shakespearea väistämättä naisnäkökulmasta, ja samaistun tahtomattanikin jossain määrin näihin omituisiin hahmoihin, joiden neitsyys on näytelmästä toiseen keskeinen juonen osa. Raudanluja, mutta tilannekohtaisesti vaihteleva neitsyt-huora-systeemi on todella outo ja ahdistavakin. Hurmeen tulkinnan taustallaon nähdäkseni myös jonkinlainen käsitys siitä, että jossakin todella on (edelleen) sopiva ja ”kohtuullinen” paikka naisille –  ei tarvitsi olla tiukkapipoinen neitsyt, mutta prostituoitukaan ei kelpaa. Sellaista premissiä vastaan näytelmässä onkin tietysti selkeämpi yhteiskunnallinen viesti.

Shakespearen näytelmien lukeminen on avannut osaltaan silmiäni aika paljon siihen, kuinka miehinen linnake teatteri on edelleenkin. Teatterin ja näytelmien seksismistä on ollut viime aikoina aika paljon keskustelua – esimerkiksi Elina Knihtiläin haastattelussa ja Anna Paavilaisen Play Rape -teoksessa. Paavilainen sanoi jossain haastattelussa, että teatteriin ja näyttelijöihin itseensä ei voi olla vaikuttamatta se, että toiset esittävät nuoresta pitäen kuningasta ja toiset kuninkaan patjaa.

Ei se tietenkään klassikoiden taiteellista arvoa vie.  Sain juuri sattumoisin eilen bannia yhdestä kovan linjan queer-feministien facebook-ryhmästä ”rasismiapologian ja perseilyn” takia, koska puolustin yhtä tv-sarjaa, jota monet pitivät rasistisena, ja siksi täysin roskikseen kuuluvana, mutta jossa näin paljon mielenkiintoista ja arvokasta. Olen miettinyt aika paljon tätä nykyistä keskustelua taiteen oikeudesta olla ”väärässä”, eettisesti epämääräistä tai monitulkintaista. Mikään Shakespearen teoksista ei läpäise nykyajan kriteereitä mitä tulee sukupuolen ja rodun esittämiseen, mutta ne ovat hienoja, mielenkiintoisia ja arvokkaita. Tämän tapaisten teosten kieltäminen olisi järkälemäinen menetys ihmiskunnalle. Jos vääristelevät kuvaukset sukupuolista ja roduista pitäisi deletoida maailmasta, meiltä katoaisi vähintään 99 prosenttia taiteesta. Onneksi sellainen ei näytä olevan lähellä.

 

Timon Ateenalainen ja negatiivisuuden voima

Timon Ateenalaista9789510368510 ei ole ilmeisesti koskaan esitetty Suomessa. Nyt se kuitenkin on suomennettu jo toista kertaa (aiempi suomennos on Paavo Cajanderin, uusi Lauri Sipilän). Toivottavasti vielä nähtäisiin se. (LISÄYS! Juuri saamani tiedon mukaan YLE:n radioteatteri teki tästä esityksen, joka esitettiin viime vuonna! Toivokaamme uusintaa! Tämä on myös esitetty peräti Kansallisen näyttämöllä 1982, ja se oli sitten vissiin Suomen ensi-ilta.)

Syyt näytelmän epäsuosioon ovat ilmeiset. Se on sinänsä ihan kiinnostava, mutta pienimuotoinen ja rääpälemäisen tuntuinen verrattuna Shakespearen suuriin draamoihin. Juoni on reikäisen tuntuinen, eikä draaman kaari erityisemmin jännity.  Jotkut asiantuntijat sanovat, että tämä näytelmä on kirjoitettu yhteistyössä joidenkin lahjattomampien kirjoittajien kanssa.

Timon on ylimys Ateenan muinaisessa kaupunkivaltiossa. Hän on antelias ja höveli bileiden järjestäjä, joka lainaa auliisti rahaa kaikille. Kun hän itse joutuu pulaan, kaverit eivät auta, joten Timon muuttaa erakoksi metsään ja sähisee siellä ihmiskunnalle. Hän löytää kuitenkin metsästä kultaa, ja niinpä häntä pian tullaan imartelemaan, mutta Timon ei lepy, hän on vaahtosuisen ihmisvihan ja hulluuden vallassa. Lisäksi taustalla kulkee melko epämääräinen juoni Timonin ystävästä Alkibiadeesta, joka suunnittelee kostohyökkäystä Ateenaan. (Shakespearen näytelmissä on tavallista, että kun joku ylimys tai sotasankari kiukustuu poliitikoille, hän menee jonkin barbaarikansan luo ja muodostaa heistä käden käänteessä sotajoukon, joka sitten hyökkää hänen kotiseuduilleen. Barbaarit saa käyttöönsä suunnilleen kuin menisi kauppaan ostamaan maitopurkin.)

Tämänkin näytelmän lukeminen oli kaikesta huolimatta antoisaa. Timonin kyynistyvissä huomioissa on paljon oivaltavaa ja tunnistettavaa. Lisäksi monisanainen ihmisviha on tavallaan piristävää luettavaa. Nykyisen vihapuheen, yleisen loukkaantumisen ja pakollisen positiivisuuden aikana kunnolliset kyynisyyden ilmaukset ovat katoavaa kansaperinnettä. Kaipaan joskus sitä aikaa kun älymystö oli negatiivista ja piikikästä.

Timon Ateenalaisesta tulisi kyllä varmaan hyvä näytelmä, jos sitä vähän muokkaisi. Siinä on hieno ja visuaalinen kohta, jossa Timon järjestää kostobileet, joissa tarjotaan padoittain höyryävää vettä ja kiviä. Timonin rooli saattaisi toimia myös monologiesityksenä. Näyttelijä pääsisi esittämään kunnon sekoamisen, kun Timon kiroaa pitkässä ja raivoisassa monologissa Ateenan ja sen kansan ja samalla repii vaatteensa pois. Siinä sekoamisessa jää jo Learkin helposti kakkoseksi.

Tässä vähän raivoamista Lauri Siparin käännöksenä:

Annanhan kun katson sinua. Oi muuri, joka suljet sisääsi nuo sudet, vajoa maahan, älä enää turvaa Ateenaa! Vaimot, heittätytykää irstauteen! Kuuliaisuus, jätä lapset! Orjat ja hullut, suistakaa tärkeilevä kurttunaama senaatti penkeiltään ja istuutukaa itse hallitsemaan! Vehryt neitsyys, muutu heti julkihuoruudeksi, tee se vanhempiesi nähden. Ylivelkaantuneet, pitkää pintanne! Maksun sijaan veitset kouraan, ja katkomaan velkojien kaulat.

Ja alkuperäinen:
Let me look back upon thee. O thou wall,
That girdlest in those wolves, dive in the earth,
And fence not Athens! Matrons, turn incontinent!
Obedience fail in children! slaves and fools,
Pluck the grave wrinkled senate from the bench,
And minister in their steads! to general filths
Convert o’ the instant, green virginity,
Do ’t in your parents’ eyes! bankrupts, hold fast;
Rather than render back, out with your knives,
And cut your trusters’ throats!

 

 

 

Irtokäsiä! Irtopäitä! Verta! Titus Andronicus!

Title_page_William_Shakespeare's_First_Folio_1623

Nyt kyllä lentää veri! Titus Andronicukseen laitettaisiin nykyisin feministiryhmissä ja muissa ”turvallisissa tiloissa” trigger warning. TW: Sisältää viihteellisesti esitettyjä raiskauksia, silpomisia, ympäriinsä lenteleviä päitä, kannibalismia, ihmisuhreja jne jne.

Titus Andronicusta väitetään joskus häveliäästi Shakespearen nuoruuden harha-askeleeksi, koska näitä verikekkereitä on vaikea yhdistää neroon, joka on sommitellut säkeitä rakkaudesta ja kirjoittanut säkenöivää filosofiaa ihmisen osasta. Todellisuudessa Titus Andronicus oli kuitenkin Shakespearen uran keskivaiheen teoksia ja aikoinaan suosittu ja arvostettu (näin kertoo Kuisma Korhosen esipuhe). Ajan yleisö oli tottunut julkisiin teloituksiin ja eläintaisteluihin, joten kaikenlainen mättö kävi viihteestä oikein hyvin.

Näytelmä kertoo Titus Andronicuksen kovasta kohtalosta. Hän on vanha sotasankari Rooman valtakunnassa. Hän hän luopuu keisarin pestistä nuoremman Saturniuksen hyväksi. Samalla hän lupaa tyttärensä Lavinian Saturniuksen vaimoksi. Lavinian poikaystävä, Saturniuksen veli Bassianus ei kuitenkaan halua luopua tytöstä. Saturnius tyytyy sitten ottamaan valloitettujen goottien kuningattaren Tamoran vaimokseen, eikä se edes häntä niin haittaa, koska Tamora on kuuma. Tamora, hänen kaksi poikaansa ja hänen orjansa/salarakastajansa/neuvonantajansa Aaron nousevat näin yhtäkkiä arvossa, koska heidät vasta tuotiin sotavankeina Roomaan. Tamora & co alkaa tuhota hirveillä juonillaan vanhaa Titus Andronicusta. Heillä on nimittäin hampaankolossa se, että perheen vanhin poika uhrattiin Rooman jumalille ja lisäksi he ovat vaan tosi pahoja. Ensin he tappavat Bassianuksen ja raiskaavat Lavinian ja leikkaavat häneltä kädet ja kielen. Tästä vasta aloitetaan. Seuraa napakaa juonenkuljetusta, jossa sekä viattomat että syntiset menettävät sukulaisiaan, ulokkeitaan ja ennen pitkää järkensä valon, vuodattavat  jatkuvia kyynel- ja verivirtoja ja väittelevät pitkään ja hartaasti siitä kenen käsi leikataan, kun jonkun nyt pitää siitä taas luopua. Lopussa on vähän kannibalismia ja sitten kaikki kuolevat. Good times!

Titus Andronicus on siis tavallaan sekoitus genrejä, joita on edelleenkin olemassa, mutta joita ei enää keksittäisi yhdistää. Vähän niin kuin Kauniit ja rohkeat meets Saw.  Saippuaoopperan ja kidustupornon lisäksi näytelmä sisältää ajoittain korkeakirjallista pohdintaa, kun Titus Andronicus miettii yksikätisenä epäonneaan. Yhdistelmä on yllättävää kyllä toimiva. Näytelmä on selvästikin tehty ihan pieteetillä. Jos sekoituksen pystyy jotenkin sulattamaan, se alkaa vaikuttaa itse asiassa hauskalta. En tiedä voiko tätä esittää enää nykyisin, luultavasti ei, mutta olisi kyllä hauska nähdä tästä joku anarkistinen ja pikumustan humoristinen tulkinta. Hommassa on hyvä tempo ja rytmi, ja rakenne on simppeli ja toimiva. Titus Andronicuksessa on kiinnostavia tyyppejäkin, joista hyvä näyttelijä saisi paljon irti. Paras on varmaankin Aaron, täydellisen paha henkilö ja näytelmän ainoa aidosti rakastava ja suojeleva vanhempi – toiset pitävät jälkikasvuaan lähinnä omaisuutena, jota voi tilanteen vaatiessa vaikka surmata.

Joten jos vatsa kestää, suosittelen läpimästi. Selkeä, sujuva ja muutenkin hyvän tuntuinen suomennos on Pentti Saaritsan. Kannen kuvaa ei löytynyt tähän postaukseen mukaan, mutta se on tyylikäs taidemaalaus, kuten näissä muissakin uusissa käännöksissä; yksityiskohta 1500-luvulla eläneen Veronesen maalauksesta Pyhän Menasin Marttyyrikuolema.