Silmä silmästä, Mitta mitasta

9789510307069Toisin kuin totisesta kansikuvasta voisi päätellä, Mitta mitasta on pikimusta komedia. Se käsittelee –  yllätys yllätys -valtaa ja seksiä, mutta juonen logiikka on jäänyt enimmäkseen jonnekin vuosisatojen tomuun. Nykylukijalle tämä on melko hämmentävä tarina. Tällä kertaa ollaan Wienissä, jossa kansa elää kuin siat pellossa, rietastellen ja juopotellen. Herttua asettaa sijaishallitsija Angelon töihin, jotta tämä laittaisi alamaiset ojennukseen (samaan tapaan kuin yrityksen ulkopuoliset konsultit käyttävät nykyisin yt-giljotiinia). Herttua jää munkin asussa lähistölle kyttäämän tapahtumien kulkua.

Angelo päättää ensi töikseen mestauttaa Claudion, jonka morsian on raskaana ennen häitä. Siitä tulisi esimerkki kaikille, että neitseisiin ei saa koskea. Sehän on, kuten tunnettua, ylivoimaisesti pahin synti, varsinkin neitseelle itselleen, joka menee lopullisesti pilalle. Claudion siveä, mutta erittäin kuuma sisar Isabella tulee anomaan armoa ja Angelo joutuu sellaisen kiiman valtaan, että lupaa säästää Claudion, jos Isabella menee hänen kanssaan sänkyyn. Isabella on periaatteen nainen, eikä suostu vaikka velikin rukoilee. Tilanteesta selvitään tietysti valepuvuilla. Jotenkin kummallisesti ja sen kummemmin perustelematta toisten ihmisten neitsyydet ja päät eivät niin säilyttämisen arvoisia. Angelo ei huomaa pimeässä kenen kanssa panee, eikä päästäkään huomaa kenen se on.

Luulen, että täytyisi olla 1600-luvun lontoolainen, että näytelmästä pääsisi oikein kunnolla jyvälle. Alkuasetelma ja idea toimivat tiestysti ajasta ikuisuuteen. Tavat ja lait rajoittavat seksikäytöstä aina ja kaikkialla, mutta siveinkin kansalainen lankeaa aina, jos on mahdollisuus päästä sänkyyn jonkun tosi pantavan tyypin kanssa. Hyvää draamaa siitä tulee viimeistään silloin, kun lankeaja esittää olevansa – tai kokee jopa itse olevansa – hyvin suoraselkäinen.

Näytelmä aukesi paremmin, kun luin lopuksi ohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen kirjoittaman esipuheen. Esipuhe oli tosi hyvä ja Hurme oli saanut näytelmästä paljon enemmän irti. Hänen mielestään Mitta mitasta on erinomaista ja ajankohtaista yhteiskunnallista satiiria. Hurme oli nähnyt sen kommentaarina vallankäytöstä ja korruptiosta, ja teos on ajankohtaisempi ”nyt kuin koskaan”. Esipuhe on kirjoitettu vuonna 2005. Silloin Suomessa oli jokseenkin rauhallisempaa kuin nykyisin ja ihmiset kohisivat mm. salarakkaista. Hurmeen  analyysin mukaan vallanpitäjien sikailu ja moraalinen rappio oli sinä ajan hetkenä syvääkin syvempää. ”Elämme enemmän kuin koskaan Shakespearen Wienissä” kuulostaa minusta jo vähän teattereiden mainoslehtisiltä, jotka vakuuttavat aina yhtä reippaasti vanhojen ja pölyisten näytelmien relevanssia. Nimittäin ainahan siellä Shakespearen Wienissä eletään, vuosisadasta toiseen.

Ihan kokonaan Hurme ei pystynyt vakuuttamaan minua siitä, että tämä on jotenkin edelleen selkeää ja järkevää draamaa. Osittain se saattaa johtua siitä, että luen Shakespearea väistämättä naisnäkökulmasta, ja samaistun tahtomattanikin jossain määrin näihin omituisiin hahmoihin, joiden neitsyys on näytelmästä toiseen keskeinen juonen osa. Raudanluja, mutta tilannekohtaisesti vaihteleva neitsyt-huora-systeemi on todella outo ja ahdistavakin. Hurmeen tulkinnan taustallaon nähdäkseni myös jonkinlainen käsitys siitä, että jossakin todella on (edelleen) sopiva ja ”kohtuullinen” paikka naisille –  ei tarvitsi olla tiukkapipoinen neitsyt, mutta prostituoitukaan ei kelpaa. Sellaista premissiä vastaan näytelmässä onkin tietysti selkeämpi yhteiskunnallinen viesti.

Shakespearen näytelmien lukeminen on avannut osaltaan silmiäni aika paljon siihen, kuinka miehinen linnake teatteri on edelleenkin. Teatterin ja näytelmien seksismistä on ollut viime aikoina aika paljon keskustelua – esimerkiksi Elina Knihtiläin haastattelussa ja Anna Paavilaisen Play Rape -teoksessa. Paavilainen sanoi jossain haastattelussa, että teatteriin ja näyttelijöihin itseensä ei voi olla vaikuttamatta se, että toiset esittävät nuoresta pitäen kuningasta ja toiset kuninkaan patjaa.

Ei se tietenkään klassikoiden taiteellista arvoa vie.  Sain juuri sattumoisin eilen bannia yhdestä kovan linjan queer-feministien facebook-ryhmästä ”rasismiapologian ja perseilyn” takia, koska puolustin yhtä tv-sarjaa, jota monet pitivät rasistisena, ja siksi täysin roskikseen kuuluvana, mutta jossa näin paljon mielenkiintoista ja arvokasta. Olen miettinyt aika paljon tätä nykyistä keskustelua taiteen oikeudesta olla ”väärässä”, eettisesti epämääräistä tai monitulkintaista. Mikään Shakespearen teoksista ei läpäise nykyajan kriteereitä mitä tulee sukupuolen ja rodun esittämiseen, mutta ne ovat hienoja, mielenkiintoisia ja arvokkaita. Tämän tapaisten teosten kieltäminen olisi järkälemäinen menetys ihmiskunnalle. Jos vääristelevät kuvaukset sukupuolista ja roduista pitäisi deletoida maailmasta, meiltä katoaisi vähintään 99 prosenttia taiteesta. Onneksi sellainen ei näytä olevan lähellä.