Silmä silmästä, Mitta mitasta

9789510307069Toisin kuin totisesta kansikuvasta voisi päätellä, Mitta mitasta on pikimusta komedia. Se käsittelee –  yllätys yllätys -valtaa ja seksiä, mutta juonen logiikka on jäänyt enimmäkseen jonnekin vuosisatojen tomuun. Nykylukijalle tämä on melko hämmentävä tarina. Tällä kertaa ollaan Wienissä, jossa kansa elää kuin siat pellossa, rietastellen ja juopotellen. Herttua asettaa sijaishallitsija Angelon töihin, jotta tämä laittaisi alamaiset ojennukseen (samaan tapaan kuin yrityksen ulkopuoliset konsultit käyttävät nykyisin yt-giljotiinia). Herttua jää munkin asussa lähistölle kyttäämän tapahtumien kulkua.

Angelo päättää ensi töikseen mestauttaa Claudion, jonka morsian on raskaana ennen häitä. Siitä tulisi esimerkki kaikille, että neitseisiin ei saa koskea. Sehän on, kuten tunnettua, ylivoimaisesti pahin synti, varsinkin neitseelle itselleen, joka menee lopullisesti pilalle. Claudion siveä, mutta erittäin kuuma sisar Isabella tulee anomaan armoa ja Angelo joutuu sellaisen kiiman valtaan, että lupaa säästää Claudion, jos Isabella menee hänen kanssaan sänkyyn. Isabella on periaatteen nainen, eikä suostu vaikka velikin rukoilee. Tilanteesta selvitään tietysti valepuvuilla. Jotenkin kummallisesti ja sen kummemmin perustelematta toisten ihmisten neitsyydet ja päät eivät niin säilyttämisen arvoisia. Angelo ei huomaa pimeässä kenen kanssa panee, eikä päästäkään huomaa kenen se on.

Luulen, että täytyisi olla 1600-luvun lontoolainen, että näytelmästä pääsisi oikein kunnolla jyvälle. Alkuasetelma ja idea toimivat tiestysti ajasta ikuisuuteen. Tavat ja lait rajoittavat seksikäytöstä aina ja kaikkialla, mutta siveinkin kansalainen lankeaa aina, jos on mahdollisuus päästä sänkyyn jonkun tosi pantavan tyypin kanssa. Hyvää draamaa siitä tulee viimeistään silloin, kun lankeaja esittää olevansa – tai kokee jopa itse olevansa – hyvin suoraselkäinen.

Näytelmä aukesi paremmin, kun luin lopuksi ohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen kirjoittaman esipuheen. Esipuhe oli tosi hyvä ja Hurme oli saanut näytelmästä paljon enemmän irti. Hänen mielestään Mitta mitasta on erinomaista ja ajankohtaista yhteiskunnallista satiiria. Hurme oli nähnyt sen kommentaarina vallankäytöstä ja korruptiosta, ja teos on ajankohtaisempi ”nyt kuin koskaan”. Esipuhe on kirjoitettu vuonna 2005. Silloin Suomessa oli jokseenkin rauhallisempaa kuin nykyisin ja ihmiset kohisivat mm. salarakkaista. Hurmeen  analyysin mukaan vallanpitäjien sikailu ja moraalinen rappio oli sinä ajan hetkenä syvääkin syvempää. ”Elämme enemmän kuin koskaan Shakespearen Wienissä” kuulostaa minusta jo vähän teattereiden mainoslehtisiltä, jotka vakuuttavat aina yhtä reippaasti vanhojen ja pölyisten näytelmien relevanssia. Nimittäin ainahan siellä Shakespearen Wienissä eletään, vuosisadasta toiseen.

Ihan kokonaan Hurme ei pystynyt vakuuttamaan minua siitä, että tämä on jotenkin edelleen selkeää ja järkevää draamaa. Osittain se saattaa johtua siitä, että luen Shakespearea väistämättä naisnäkökulmasta, ja samaistun tahtomattanikin jossain määrin näihin omituisiin hahmoihin, joiden neitsyys on näytelmästä toiseen keskeinen juonen osa. Raudanluja, mutta tilannekohtaisesti vaihteleva neitsyt-huora-systeemi on todella outo ja ahdistavakin. Hurmeen tulkinnan taustallaon nähdäkseni myös jonkinlainen käsitys siitä, että jossakin todella on (edelleen) sopiva ja ”kohtuullinen” paikka naisille –  ei tarvitsi olla tiukkapipoinen neitsyt, mutta prostituoitukaan ei kelpaa. Sellaista premissiä vastaan näytelmässä onkin tietysti selkeämpi yhteiskunnallinen viesti.

Shakespearen näytelmien lukeminen on avannut osaltaan silmiäni aika paljon siihen, kuinka miehinen linnake teatteri on edelleenkin. Teatterin ja näytelmien seksismistä on ollut viime aikoina aika paljon keskustelua – esimerkiksi Elina Knihtiläin haastattelussa ja Anna Paavilaisen Play Rape -teoksessa. Paavilainen sanoi jossain haastattelussa, että teatteriin ja näyttelijöihin itseensä ei voi olla vaikuttamatta se, että toiset esittävät nuoresta pitäen kuningasta ja toiset kuninkaan patjaa.

Ei se tietenkään klassikoiden taiteellista arvoa vie.  Sain juuri sattumoisin eilen bannia yhdestä kovan linjan queer-feministien facebook-ryhmästä ”rasismiapologian ja perseilyn” takia, koska puolustin yhtä tv-sarjaa, jota monet pitivät rasistisena, ja siksi täysin roskikseen kuuluvana, mutta jossa näin paljon mielenkiintoista ja arvokasta. Olen miettinyt aika paljon tätä nykyistä keskustelua taiteen oikeudesta olla ”väärässä”, eettisesti epämääräistä tai monitulkintaista. Mikään Shakespearen teoksista ei läpäise nykyajan kriteereitä mitä tulee sukupuolen ja rodun esittämiseen, mutta ne ovat hienoja, mielenkiintoisia ja arvokkaita. Tämän tapaisten teosten kieltäminen olisi järkälemäinen menetys ihmiskunnalle. Jos vääristelevät kuvaukset sukupuolista ja roduista pitäisi deletoida maailmasta, meiltä katoaisi vähintään 99 prosenttia taiteesta. Onneksi sellainen ei näytä olevan lähellä.

 

Timon Ateenalainen ja negatiivisuuden voima

Timon Ateenalaista9789510368510 ei ole ilmeisesti koskaan esitetty Suomessa. Nyt se kuitenkin on suomennettu jo toista kertaa (aiempi suomennos on Paavo Cajanderin, uusi Lauri Sipilän). Toivottavasti vielä nähtäisiin se. (LISÄYS! Juuri saamani tiedon mukaan YLE:n radioteatteri teki tästä esityksen, joka esitettiin viime vuonna! Toivokaamme uusintaa! Tämä on myös esitetty peräti Kansallisen näyttämöllä 1982, ja se oli sitten vissiin Suomen ensi-ilta.)

Syyt näytelmän epäsuosioon ovat ilmeiset. Se on sinänsä ihan kiinnostava, mutta pienimuotoinen ja rääpälemäisen tuntuinen verrattuna Shakespearen suuriin draamoihin. Juoni on reikäisen tuntuinen, eikä draaman kaari erityisemmin jännity.  Jotkut asiantuntijat sanovat, että tämä näytelmä on kirjoitettu yhteistyössä joidenkin lahjattomampien kirjoittajien kanssa.

Timon on ylimys Ateenan muinaisessa kaupunkivaltiossa. Hän on antelias ja höveli bileiden järjestäjä, joka lainaa auliisti rahaa kaikille. Kun hän itse joutuu pulaan, kaverit eivät auta, joten Timon muuttaa erakoksi metsään ja sähisee siellä ihmiskunnalle. Hän löytää kuitenkin metsästä kultaa, ja niinpä häntä pian tullaan imartelemaan, mutta Timon ei lepy, hän on vaahtosuisen ihmisvihan ja hulluuden vallassa. Lisäksi taustalla kulkee melko epämääräinen juoni Timonin ystävästä Alkibiadeesta, joka suunnittelee kostohyökkäystä Ateenaan. (Shakespearen näytelmissä on tavallista, että kun joku ylimys tai sotasankari kiukustuu poliitikoille, hän menee jonkin barbaarikansan luo ja muodostaa heistä käden käänteessä sotajoukon, joka sitten hyökkää hänen kotiseuduilleen. Barbaarit saa käyttöönsä suunnilleen kuin menisi kauppaan ostamaan maitopurkin.)

Tämänkin näytelmän lukeminen oli kaikesta huolimatta antoisaa. Timonin kyynistyvissä huomioissa on paljon oivaltavaa ja tunnistettavaa. Lisäksi monisanainen ihmisviha on tavallaan piristävää luettavaa. Nykyisen vihapuheen, yleisen loukkaantumisen ja pakollisen positiivisuuden aikana kunnolliset kyynisyyden ilmaukset ovat katoavaa kansaperinnettä. Kaipaan joskus sitä aikaa kun älymystö oli negatiivista ja piikikästä.

Timon Ateenalaisesta tulisi kyllä varmaan hyvä näytelmä, jos sitä vähän muokkaisi. Siinä on hieno ja visuaalinen kohta, jossa Timon järjestää kostobileet, joissa tarjotaan padoittain höyryävää vettä ja kiviä. Timonin rooli saattaisi toimia myös monologiesityksenä. Näyttelijä pääsisi esittämään kunnon sekoamisen, kun Timon kiroaa pitkässä ja raivoisassa monologissa Ateenan ja sen kansan ja samalla repii vaatteensa pois. Siinä sekoamisessa jää jo Learkin helposti kakkoseksi.

Tässä vähän raivoamista Lauri Siparin käännöksenä:

Annanhan kun katson sinua. Oi muuri, joka suljet sisääsi nuo sudet, vajoa maahan, älä enää turvaa Ateenaa! Vaimot, heittätytykää irstauteen! Kuuliaisuus, jätä lapset! Orjat ja hullut, suistakaa tärkeilevä kurttunaama senaatti penkeiltään ja istuutukaa itse hallitsemaan! Vehryt neitsyys, muutu heti julkihuoruudeksi, tee se vanhempiesi nähden. Ylivelkaantuneet, pitkää pintanne! Maksun sijaan veitset kouraan, ja katkomaan velkojien kaulat.

Ja alkuperäinen:
Let me look back upon thee. O thou wall,
That girdlest in those wolves, dive in the earth,
And fence not Athens! Matrons, turn incontinent!
Obedience fail in children! slaves and fools,
Pluck the grave wrinkled senate from the bench,
And minister in their steads! to general filths
Convert o’ the instant, green virginity,
Do ’t in your parents’ eyes! bankrupts, hold fast;
Rather than render back, out with your knives,
And cut your trusters’ throats!

 

 

 

Irtokäsiä! Irtopäitä! Verta! Titus Andronicus!

Title_page_William_Shakespeare's_First_Folio_1623

Nyt kyllä lentää veri! Titus Andronicukseen laitettaisiin nykyisin feministiryhmissä ja muissa ”turvallisissa tiloissa” trigger warning. TW: Sisältää viihteellisesti esitettyjä raiskauksia, silpomisia, ympäriinsä lenteleviä päitä, kannibalismia, ihmisuhreja jne jne.

Titus Andronicusta väitetään joskus häveliäästi Shakespearen nuoruuden harha-askeleeksi, koska näitä verikekkereitä on vaikea yhdistää neroon, joka on sommitellut säkeitä rakkaudesta ja kirjoittanut säkenöivää filosofiaa ihmisen osasta. Todellisuudessa Titus Andronicus oli kuitenkin Shakespearen uran keskivaiheen teoksia ja aikoinaan suosittu ja arvostettu (näin kertoo Kuisma Korhosen esipuhe). Ajan yleisö oli tottunut julkisiin teloituksiin ja eläintaisteluihin, joten kaikenlainen mättö kävi viihteestä oikein hyvin.

Näytelmä kertoo Titus Andronicuksen kovasta kohtalosta. Hän on vanha sotasankari Rooman valtakunnassa. Hän hän luopuu keisarin pestistä nuoremman Saturniuksen hyväksi. Samalla hän lupaa tyttärensä Lavinian Saturniuksen vaimoksi. Lavinian poikaystävä, Saturniuksen veli Bassianus ei kuitenkaan halua luopua tytöstä. Saturnius tyytyy sitten ottamaan valloitettujen goottien kuningattaren Tamoran vaimokseen, eikä se edes häntä niin haittaa, koska Tamora on kuuma. Tamora, hänen kaksi poikaansa ja hänen orjansa/salarakastajansa/neuvonantajansa Aaron nousevat näin yhtäkkiä arvossa, koska heidät vasta tuotiin sotavankeina Roomaan. Tamora & co alkaa tuhota hirveillä juonillaan vanhaa Titus Andronicusta. Heillä on nimittäin hampaankolossa se, että perheen vanhin poika uhrattiin Rooman jumalille ja lisäksi he ovat vaan tosi pahoja. Ensin he tappavat Bassianuksen ja raiskaavat Lavinian ja leikkaavat häneltä kädet ja kielen. Tästä vasta aloitetaan. Seuraa napakaa juonenkuljetusta, jossa sekä viattomat että syntiset menettävät sukulaisiaan, ulokkeitaan ja ennen pitkää järkensä valon, vuodattavat  jatkuvia kyynel- ja verivirtoja ja väittelevät pitkään ja hartaasti siitä kenen käsi leikataan, kun jonkun nyt pitää siitä taas luopua. Lopussa on vähän kannibalismia ja sitten kaikki kuolevat. Good times!

Titus Andronicus on siis tavallaan sekoitus genrejä, joita on edelleenkin olemassa, mutta joita ei enää keksittäisi yhdistää. Vähän niin kuin Kauniit ja rohkeat meets Saw.  Saippuaoopperan ja kidustupornon lisäksi näytelmä sisältää ajoittain korkeakirjallista pohdintaa, kun Titus Andronicus miettii yksikätisenä epäonneaan. Yhdistelmä on yllättävää kyllä toimiva. Näytelmä on selvästikin tehty ihan pieteetillä. Jos sekoituksen pystyy jotenkin sulattamaan, se alkaa vaikuttaa itse asiassa hauskalta. En tiedä voiko tätä esittää enää nykyisin, luultavasti ei, mutta olisi kyllä hauska nähdä tästä joku anarkistinen ja pikumustan humoristinen tulkinta. Hommassa on hyvä tempo ja rytmi, ja rakenne on simppeli ja toimiva. Titus Andronicuksessa on kiinnostavia tyyppejäkin, joista hyvä näyttelijä saisi paljon irti. Paras on varmaankin Aaron, täydellisen paha henkilö ja näytelmän ainoa aidosti rakastava ja suojeleva vanhempi – toiset pitävät jälkikasvuaan lähinnä omaisuutena, jota voi tilanteen vaatiessa vaikka surmata.

Joten jos vatsa kestää, suosittelen läpimästi. Selkeä, sujuva ja muutenkin hyvän tuntuinen suomennos on Pentti Saaritsan. Kannen kuvaa ei löytynyt tähän postaukseen mukaan, mutta se on tyylikäs taidemaalaus, kuten näissä muissakin uusissa käännöksissä; yksityiskohta 1500-luvulla eläneen Veronesen maalauksesta Pyhän Menasin Marttyyrikuolema.

Talvinen tarina

9789510320174Talvinen tarina näytettiin vähän aikaa sitten elokuvateatterissa Kennenth Branaghin seurueen esityksenä. Minulla oli lippu, mutta olin kipeä. Niinpä tyydyn jälleen vain lukemaan. (Mutta viikon kuluttua näen Kuningas Learin Oxfordissa, how about that!)

Talvinen tarina alkaa suurena tragediana. Sisilian kuningas Leontes on vakuuttunut vaimonsa Hermionen petollisuudesta ja joutuu mustasukkaisuuden valtaan. Vaimo mukamas vehtailee Leonteksen parhaan ystävän, Böömin kuninkaan Polikseneen kanssa. Lenotes tuhoaa vaimonsa ja poikansa ja lähettää vastasyntyneen tyttövauvansa Böömin rannikolle hylättäväksi petojen ja villin luonnon armoille.

 

Näytelmän alku on rakaa ja jyhmeää Game of Thrones -tyyppistä synkistelyä, mutta Böömissä ruvetaankin oitis kisailemaan ja hölmöilemään pitkin niittyjä. Perdita-vauvaa kuljettanut Antigonos joutuu karhun syömäksi ja vauvan löytää henkilö nimeltä Pölhö. Vauva päätyy Pölhön ja vanhan paimenen kasvattitytöksi tölliin. Perdita kasvaa ihanaksi neitoseksi, johon paikallinen prinssi (Polikseneen poika Florizel) rakastuu. Monen sadunomaisen yllätyksen ja juonenkäänteen jälkeen sopu ja onni palaavat maailmaan ja kuningas Leonteksen pahuuden päälle laiteteaan suuri kosminen laastari. Mukana on myös kreikkalaiseen tapaan kuoro, joka filosofoi ajan kulusta.

Talvinen tarina on arvostettu näytelmä, mutta ei niitä kaikkein suosituimpia esitettäviä kummallisen moniaineksisuutensa takia. Jälkipolvet tuntevat sen myös Böömin rannikosta. Böömihän on sisämaassa, joten tapahtumapaikalle on hymähdelty vuosisatoja. Sitä on pidetty merkkinä Shakespearen sivistymättömyydestä tai siitä, että hän on huitaissut näytelmän kokoon ihan vasemmalla lapasella. Jotkut asiantuntijat kuitenkin arvelevat, että Böömin rannikko on nimenomaan tarkoituksella mukana. Böömin rannikosta puhuminen oli ilmeisesti 1600-luvulla läppä, jolla kuvattiin sitä että joku yrittää käydä oppineesta, kertoo Clas Zilliacus esipuheessa.

Talvinen tarina muistetaan myös siitä, että siinä on harvinainen parenteesi. Shakespeare ei kirjoittanut näytelmiinsä pahemmin näyttämöohjeita, mutta Talvisesta sellainen löytyy: Poistuu karhu kintereillään.

Talvisen tarinan uusi, hieno suomennos Jyrki Vainosen.

Aviollisen alistelun ilot

9789510322949Kuinka äkäpussi kesytetään on Shakespearen varhaiskauden hauskimpia pölhö-seksi-banaaninkuoreenliukastumiskomedioita. Siinä on monipolvinen, mutta helposti seurattava juoni, josta osa on ilmeisesti kadonnut jonnekin historian hämäriin. Varsinaisen tarinan lisäksi näytelmässä on kehyskertomus, jossa kansanmies Risto Sutki huijataan luulemaan että hän on ylimys, joka on vain hourallut olevansa köyhä juoppo. Sutkia hemmotellaan monin tavoin, ja eräs hemmotteluista on näytelmä sisaruksista Katherinasta ja Biancasta ja heidän monimutkaisista miesjutuistaan. Alun jälkeen kehyskertomus katoaa melkein kokonaan. Usein sitä ei esitetä ollenkaan.

Kuinka äkäpussi kesytetään on täynnä hauskoja ja antoisia rooleja, mutta sen esittäminen on nykyisin vähän hankalaa. Näytelmä kertoo tuittupäisestä nuoresta vaimosta, jonka aviomies kouluttaa nöyräksi nälällä, valvottamisella ja vittumaisilla kepposilla, eikä sellainen ole enää oikein poliittisesti korrektia näyttämöviihdettä. Yleensä näytelmästä tehdään uusi tulkinta tai tekstiä luetaan vastakarvaan ja Katherinan alistuminen esitetään jollakin tavoin näennäisenä. Lopputulos saattaa olla silti vähän kiusallinen.

Nykykatsojille Äkäpussista kannattaisi tietysti tehdä seksikäs BDSM-komedia. Katherina ja Petruchio ovat totaalisen ihastuneita toisiinsa, eikä Katherina ole kiduttelunsa jälkeen alistuneen tuntuinen vaan päinvastoin perin iloinen. Näytelmässä on paljon muitakin kohtia, joista tulee väistämättä mieleen seksileikit: hepeneitä, ristiinpuketumista, sitomista ja muuta.  Fifty Shadesin ja muiden vastaavien ryppyotsaisten alisteluromanssien jälkeen olisikin jo korkea aika, että BDSM-tarinoihin tulisi komiikkaa.

Näytelmän on suomentanut taitavasti Leena Tamminen. Sirkku Aaltosen kirjoittama pitkä esipuhe on todella antoisa. Sinä käsitellään kääntämistä ja Shakepearen vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin laajasti ja mielenkiintoisesti.

Lopuksi vielä pieni pätkä Katherinan ohjeesta vaimoille Leena Tammisen suomentamana ja alkuperäisenä:

Hyi sinua! Oio rypyt töykeältä otsaltasi

äläkä noin pilkallisin katsein

haavoita herraasi, kuningastasi, johtajaasi.

Se pilaa kauneutesi niin kuin halla niityt,

tuhoaa maineesi kuin tyly tuuli hennot nuput,

eikä se ole soveliasta eikä viehkeää.

 

Ja itsensä Sheikkiksen kynästä:

 

Fie, fie! unknit that threatening unkind brow,

And dart not scornful glances from those eyes,

To wound thy lord, thy king, thy governor:

It blots thy beauty as frosts do bite the meads,

Confounds thy fame as whirlwinds shake fair buds,

And in no sense is meet or amiable.

Maailman suurin rakkaustarina

9789510316832

Elokuva- ja joskus kirja-alallakin puhutaan joskus ”high conceptista” eli teoksista, joiden idea on helposti tiivistettävissä yhteen lauseeseen, jonka voi myydä tuottajalle vaikka yhden hissimatkan aikana.

Romeossa ja Juliassa lienee ihmiskunnan historian paras ja kestävin high concept. Se toimii vuosisadasta toiseen. William Shakespeare ei tietenkään keksinyt sitä omasta päästään vaan versioi vanhaa tarinaa vihollissukujen lasten tuhoontuomitusta rakkaudesta. Varhaisimmat versiot ovat suomentajan ja esipuheen kirjoittajan Marja-Leena Mikkolan mukaan antiikista, mutta olettaisin, että jo kivikauden nuotioilla kerrottiin ihanan homo neandertaliksen ja homo sapiensin kielletystä rakkaudesta.

Minua ei kovin paljon edes kiinnostanut lukea tätä näytelmää, niin tuttu se on, mutta sitten se ilahduttikin tosi paljon. Varsinkin Julialla on todella kauniita rivejä.  Shakespearen aikaan sonettien kirjoittaminen oli jokaisen kouluja käyneen nuoren miehen perustaito ja S oli ylittämätön mestari. Romeossa ja Juliassa rakkaudesta kirjoitetaan niin kauniisti ja runollisesti, että jopa kaltaiseni paatunut absurdisti tuntee kylmiä väreitä.

Romeo ja Julia on erikoinen yhdiselmä komediaa ja tragediaa.  Alkuosa on täynnä kauneutta, kepeyttä ja hassuttelua ja ihan lopussa tulee hirveät verikekkerit. En ollut edes muistanut, kuinka  paljon raatoja sinne hautaholviin järjestyy.

Nykyajan skarppi yleisö tulkitsee näytelmää monesti vähän vastakarvaan ja kyseenalaistaa Romeon ja Julian rakkauden pelkäksi teini-ihastukseksi. Juliakin on vasta 13-vuotias. Näytelmässä on monia kohtia, joissa vanhemmat ja viisaammat henkilöt syyttävät Romeota tuulella käyväksi huithapeliksi, joka ihastuu milloin kehenkin. Näytelmän alussa hänellä onkin ihan eri tyttis, mutta sitten hän tapaa juhlissa Julian ja tietää löytäneensä aidon rakkauden. Esipuheessa on mielestäni hyvä ja perusteltu näkemys asiaan. Romeon ja Julian rakkaus on aitoa, mutta liian aitoa, niin täydellistä, että se ei enää kuulu tähän maailmaan. Sen oikea paikka on ajan tuolla puolen. Sen ei pidäkään pystyä kohtaamaan elämän ja arjen testiä. Nuoren parin kuolema ei tavallaan edes ole traaginen, pelkästään looginen. Jollakin mystisellä tavalla nuoret myös vaistoavat sen etukäteen ja lähtevät häihinsä kuin hautajaisiin.

Rakkaustarinan lisäksi mukana on hyvä kokoelma sivujuonia ja sivuhenkilöitä.  Kiinnostavin kohtalo on Romeon ystävällä Marcutiolla. Hänellä on oma, hieno draaman kaarensa, paljon hauskoja ja oivaltavia läppiä ja koskettava kohtalo. Näytelmässä sanotaan minusta varsin yksiselitteisesti, että Mercution mielestä Romeo saisi unohtaa Julian ja muutkin tytöt ja ruveta mielummin hänen poikaystäväkseen. Shakespeare ei harrastanut parenteeseja, joten ohjaajan näkemyksestä riippuu pelleilevätkö Mercutio ja Romeo, vai harrastavatko he seksiä ennen kohtalokasta taistelua. Mercution mustasukkaisuuden voi tietysti tulkita platonisena ystävyytenä ja pelleilynä, ja niinhän se yleensä on esitetty.

Lopuksi näytelmän ehkä kauneimpia rivejä, kohta, jossa Julia odottaa Romeota ja hääyötään. Julia roolitetaan usein aika siveäksi ja ujoksi neitoseksi, mutta oikeastaan hänen suloisuutensa on yhdistelmä viattomuutta ja tosi innokasta ja suorvaiivaista intohimoa.

Ensin Marja-Leena Mikkolan suomennos:

 

Laukatkaa nopeasti, oriit tulijalkaiset,

Foiboksen leposijaa kohti.

Jos ohjaksia pitelisi Faëthon,

ruoskallaan hän teidät länteen ajaisi

Ja tuota pitkaa noustaisi yön pilvet.

Yö, rakkauden aika, tiivisi verhosi

levitä ja sulje vakoilevat silmät,

että Romeo voi syöksyä syleilyyni

kenekään näkemättä, huomaamatta.

Rakastavaisten oma kauneus

valaisee heidän rakkautensa riitit;

tai jos rakkaus on sokea, se viihtyy

parhaiten yössä. Tule jo, yö vakava,

hillitty, mustiin pukeutunut vaimo,

neuvo, kuinka kaksi tahratonta neitsyyttä

pelissä voitetaan ja menetetään.

Peitä mustaan huppuusi hämmentynyt veri,

joka lepattaa poskiani vasten, kunnes

kokematon rakkaus rohkaistuu ja huomaa,

miten siveää on aito rakkaus. Tule, yö,

tule, Romeo, tule, sinä päivä yössä,

joka hohdat yön siivillä valkeampana

kuin uusi lumi korpin selkäsulilla.

Tule, hellä yö, tule, yö mustakulmainen,

ja anna Romeoni minulle; kun kuolen,

sirota hänet tähtösiksi yöhön,

ja taivaaan kasvot kaunistuvat niin,

että koko maailma yöhön rakastuu,

eikä räikeää päviää enää kukaan palvo.

Oi, olen ostanut rakkkauden kartanon,

mutta en vielä asu siellä; ja vaikka

olen myyty, olen yhä nauttimaton,

kuinka pitkä onkaan tämä päivä,

kuin juhlan aatto innokkaalle lapselle,

jonka uudet vaatteet vielä odottavat.

 

(Ja tässä alkuperäinen)

 

Gallop apace, you fiery-footed steeds,

Towards Phoebus’ lodging: such a wagoner

As Phaethon would whip you to the west,

And bring in cloudy night immediately.

Spread thy close curtain, love-performing night,

That runaway’s eyes may wink and Romeo

Leap to these arms, untalk’d of and unseen.

Lovers can see to do their amorous rites

By their own beauties; or, if love be blind,

It best agrees with night. Come, civil night,

Thou sober-suited matron, all in black,

And learn me how to lose a winning match,

Play’d for a pair of stainless maidenhoods:

Hood my unmann’d blood, bating in my cheeks,

With thy black mantle; till strange love, grown bold,

Think true love acted simple modesty.

Come, night; come, Romeo; come, thou day in night;

For thou wilt lie upon the wings of night

Whiter than new snow on a raven’s back.

Come, gentle night, come, loving, black-brow’d night,

Give me my Romeo; and, when he shall die,

Take him and cut him out in little stars,

And he will make the face of heaven so fine

That all the world will be in love with night

And pay no worship to the garish sun.

O, I have bought the mansion of a love,

But not possess’d it, and, though I am sold,

Not yet enjoy’d: so tedious is this day

As is the night before some festival

To an impatient child that hath new robes

And may not wear them.

Ihanainen herää!

Tervehdys syksyynne, rakkaat ystävät! Olen saanut joulunvastaisen trillerini valmiiksi ja muutkin to do -listan karmeimmat lohikäärmeenpäät leikattua, joten tämä Shakespere-9789510352656blogikin voi vihdoin herätä uniltaan.

Ja mikä oliskaan sopivampi terveydys kuin Cymbelinen aamulaulu? Se kuuluu näin:

Hark! hark! the lark at heaven’s gate sings,

And Phoebus ’gins arise,

His steeds to water at those springs

On chalic’d flowers that lies;

And winking Mary-buds begin

To ope their golden eyes;

With everything that pretty is,

My lady sweet, arise:

Arise, arise!

Ja suomeksi, Lauri Siparin kääntämänä:

Kuule, leivon laulu soi,

Foibos heräilee,

sen ratsut kukkain kupposista

vettä siemailee,

ja kehäkukat aukeaa ja levittää jo terää;

tähän kaikkeen ihanuuteen,

ihananinen, herää!

Cymbeline on Shakesperaren myöhäistuotantoa, ja sen lajityyppi on ”romanssi”. Se tarkoittaa lähinnä sitä, ettei se ole yhtä jylhä kuin tragediat, eikä yhtä railakas kuin komediat. Näytelmä sijoittuu Britannian tarumaiseen muinaisuuteen ja seuraa kuingas Cymbelinen ja hänen lähipiirinsä saippuaoopperamaisia vaiheita. Kääntäjä Lauri Sipari kertoo esipuheessa, että näytelmä oli hänestä varsinkin ensitutustumalla steriilin tuntuinen, henkilöissä ei ollut puhtia eikä luonnetta eikä  draama tiivistynyt. Hän arvelee, että muutamat kohdat, kuten viattoman neitosen Innogenen ruumisarkun aukeaminen ja aamulaulukohtaus, olisivat lavalla aivan toisenlaisia. Tätä teosta ei kuitenkaan esitetä kovin usein. Minulla oli sama tunne kuin Siparilla, luettuna Cymbeline ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, mutta ainakin loi mieleen kiehtovia kuvia muinaisesta Britannista, jossa kasvoi suuria tammia ja jossa kelttiläiset taikavoimat jylläsivät.