Bile-Henrikin matka vastuuseen

9789510290262Henrik IV on kaksiosainen näytelmä, joka kertoo lurjustelevan prinssi Henrikin matkasta kohti kruunua. Henrikin isä Henrik IV on syvästi pettynyt bile-Henrikiin ja toivoo että perillinen olisi sellainen kuin hänen kaverinsa poika Henrik.

Kun lukija oppii erottamaan Henrikit (kunnon Henrikiä nimitetään yleensä Tulikannukseksi, isä-Henrikiä Bolingbrokeksi ja bile-Henrikiä Hessuksi)  näytelmä on selkeä ja kiva lukukokemus.  Monista Shakespearen näytelmistä tuntuu puuttuvan jokin ratkaiseva kohtaus tai jokin sivujuoni jää ilmaan (ne ovat ehkä kadonneet vuosisatojen tuuliin), mutta Henrik IV on mukavan tasapainoinen tarina. Näytelmä on harmoninen yhdistelmä komiikkaa ja jylhiä tunteita, taisteluita, hassuttelua ja hienoa dialogia, suvantoja ja jännitystä. Jännite kehittyy rauhallisesti mutta tehokkaasti.

Henkilöt ovat selkeitä arkkityyppejä, ankara isä, tuhalaajapoika, narri, jne jne.  Juonen keskiössä oleva isi-trauma on klassinen, koskettava ja uskottava. Siihen voi varmasti jokainen vanhempi ja lapsi samaistua. Lopuksi Hessu pääsee tietysti miekkailemaan.9789510294895

Tarinassa on synkkiä hetkiä, mutta tällä kertaa kukaan ei tee hirveitä raakuuksia tai tule ihan hulluksi. Komedian ystäville Henrik IV on ihan ehdoton, koska näytelmässä on Shkakespearen kenties kuuluisin komediallinen hahmo, bile-Henrikin kaveri Falstaff.  Elosteleva ja palleroinen Falstaff pitää hovia kapakassa. Hän on karmea sika, mutta samaan aikaan älykäs ja oudon syvällinen henkilö ja aito ystävä ja isähahmo prinssille.

Henrik IV:tä ei juuri esitetä Suomessa, luultavasti siksi, että se liittyy niin voimakkaasti Britannian historiaan – mitäpä nämä loputtomat Henrikit suomalaisten napaa kaivaisivat. Näytelmään kannattaa kyllä tutustua lukemalla tai katsomalla jokin elokuvasovitus. Matti Rossin suomennos on tosi kaunis ja mukavan vanhahtavan tuntuinen, ja sitä on helppo ja kiva lukea. Suosittelen lukemista ainakin historiallisten romaanien ystäville. Kannattaa kokeilla, jos pidit Hilary Mantelin Susipalatsista ja muista sen tapaisista jutuista, joissa Englannin kuninkaat rypistelevät otsaansa.

 

Bros before hoes! Kaksi nuorta veronalaista + isänmaallisia tunteita

Kaksi nuorta veronalais9789510302996ta on Shakespearen kepeitä nuoruuden töitä. Kai Savola arvelee esipuheessa, että sitä olisi esitetty aikoinaan opiskelijoiden harrastajateattereissa. Hän tuntui myös ajattelevan, että sellaiselle näyttämölle teos on omiaan. Se on nuorten näyttelijöiden huoleton veto.

Juoni seuraa hauskoja kaveruksia Valentinia ja Protusta, jotka lähtevät Milanoon täydentämään kasvatustaan. Heillä tulee kiistaa Silvia-neitosesta, jonka kumpikin haluaa omakseen. Ennen niin kiva toveruus on vaakalaudalla ja pojat miettivät pitäisikö valita nainen vai ystävyys. Tilanteen ratkaisee Valentinin ex-tyttökaveri Julia, joka – yllätys!!!! – naamioituu pojaksi ja pelastaa päivän.  (Tässäkin näytelmässä on valtava queer-potentiaali. Valentin oli jo täysin kyllästynyt Juliaan, mutta pojan hahmossa tyttö alkaa taas kiinnostaa.)

Näytelmä ei ole Shakespearen parhaita, mutta kivat tämäkin oli lukea. Ystävyyden, rakkauden ja petoksen aihe on tietysti ikuinen. Hieno suomennos on Leena Tammisen.

Asiasta vähän toiseen: Tänä vuonna on kulunut 400 vuotta Shakespearen kuolemasta, ja sen vuoksi on järjestetty tietysti paljon kaikenlaisia tapahtumia ja ohjelmia. Ylen Kulttuuricocktail teki vähän aikaa sitten ohjelmaa aiheesta miksi Shakespeare on suuri. Minuakin pyydettiin niihin mukaan telkkariin ja radioon. Se oli tietysti suuri kunnia ja melko kuumottavaa, koska en todellakaan ole asiantuntija, vaan vaatimaton bloggaaja. (Tosin olen oivaltanut, että sitten joskus, kun tämä projekti on valmis, olen luultavasti yksi niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat lukeneet kaikki tuntemattomatkin näytelmät – how cool is that?) Olen joka tapauksessa täysin ansiotta tällä hetkellä maamme eturivin SheNäyttökuva 2016-5-28 kello 11.35.15ikkis-persoonia. Jopa itse Shakespeare Stratford-Upon-Avonista on alkanut seurata minua Twitterissä.

Asiantuntijoita on todellisuudessa aika paljon. Suomessa on hyvinkin luja Shakespeare-harrastus.  En tiedä muiden maiden tilanteesta, mutta veikkaan, että meillä tämä Shakespeare-homma on ollut hyvässä hoidossa, erityisesti kun ottaa huomioon, että suomen puhujia on alle viisi miljoonaa. Se on kyllä big deal näin pienelle kansalle ja kielialueelle. KAIKKI Shakespearen näytelmät on käännetty vähintään kahdesti ja hyvin.  Tämän tapaisia asioita ei hirveästi hehkuteta, paitsi tietysti kulttuurin ja taiteen ammattilaisten kesken. (Ja silloin keskustelussa on aina mukana se syvä murhe, että rahat on AINA loppu ja kukaan ei arvosta tarpeeksi.)

Paavo Cajanderin käännökset ja niistä tehdyt näyttämöteokset ovat kiinnittäneet Suomen osaksi maailmankirjallisuutta jo kauan sitten. Sillä(kin) tavalla – ja tämä kuulostaa nyt hyhmeiseltä juhlapuheelta, mutta en tiedä millä muulla tavalla tämä pitäisi sanoa –  Suomi on ollut jo pitkään sivistysvaltio, kiinteä osa kaikkea sitä, mitä pidetään ihmiskunnan suurimpina ja kestävimpinä saavutuksina. Uudet käännökset ovat samaa jatkumoa, sankarillinen yritys pitää Suomen nenä vedenpinnan yläpuolella sivistysmaana. Meillä on ollut aina paljon ahkeria ja älykkäitä ihmisiä, jotka ovat tehneet parastaan taiteen, kielen ja kulttuurin eteen. On tosiaan harmi, että kaikki sellainen on nykyisin niin ahtaalla, terveisiä vaan hallitukselle ja kansaa tahallaan tyhmistäville populistipoliitikoille.

Olen jutellut noissa Ylen jutuissa äidistäni, joka luki siskolleni ja minulle Shakespearea ja Kiveä ja kaikenlaista muuta kaunista, kun olimme lapsia. Emmekä me ole todellakaan mitään ihmeellistä kulttuurieliittiä vaan ihan tavallinen perhe.  Myös kaikki tällainen on elävää suomalaista kulttuuria ja on tosi sääli, jos se kaikki vedetään vessanpöntöstä. Toivoisin, että suomalaiset tutkijat, taiteilijat ja kääntäjät saisivat edelleen mahdollisuuksia työskennellä. Aika paljon se on kiinni myös kaikista tavallisista suomalaisista ja siitä millä tavalla haluamme pitää kiinni kansallisesta kulttuuristamme. Se on nimittäin myös kaikkea tällaista – käännöksiä, näytelmien kantaesityksiä, runoutta, humanistista tutkimusta, taidetta, opetusta. Ainkaan kansallinen kulttuuri ei ole mitään rajat kiinni -tyhmäilyä.

Tässä pieni Sheikkis-pätkä Kulttuuricocktailista. Mukana ovat näyttelijä Jussi Nikkilä ja ohjaaja Esa Leskinen. Toimittaja on Teemu Laaksonen.

Sori tämä paatos. Ensi kerralla sitten jotain hauskoja panojuttuja!

Aviollisen alistelun ilot

9789510322949Kuinka äkäpussi kesytetään on Shakespearen varhaiskauden hauskimpia pölhö-seksi-banaaninkuoreenliukastumiskomedioita. Siinä on monipolvinen, mutta helposti seurattava juoni, josta osa on ilmeisesti kadonnut jonnekin historian hämäriin. Varsinaisen tarinan lisäksi näytelmässä on kehyskertomus, jossa kansanmies Risto Sutki huijataan luulemaan että hän on ylimys, joka on vain hourallut olevansa köyhä juoppo. Sutkia hemmotellaan monin tavoin, ja eräs hemmotteluista on näytelmä sisaruksista Katherinasta ja Biancasta ja heidän monimutkaisista miesjutuistaan. Alun jälkeen kehyskertomus katoaa melkein kokonaan. Usein sitä ei esitetä ollenkaan.

Kuinka äkäpussi kesytetään on täynnä hauskoja ja antoisia rooleja, mutta sen esittäminen on nykyisin vähän hankalaa. Näytelmä kertoo tuittupäisestä nuoresta vaimosta, jonka aviomies kouluttaa nöyräksi nälällä, valvottamisella ja vittumaisilla kepposilla, eikä sellainen ole enää oikein poliittisesti korrektia näyttämöviihdettä. Yleensä näytelmästä tehdään uusi tulkinta tai tekstiä luetaan vastakarvaan ja Katherinan alistuminen esitetään jollakin tavoin näennäisenä. Lopputulos saattaa olla silti vähän kiusallinen.

Nykykatsojille Äkäpussista kannattaisi tietysti tehdä seksikäs BDSM-komedia. Katherina ja Petruchio ovat totaalisen ihastuneita toisiinsa, eikä Katherina ole kiduttelunsa jälkeen alistuneen tuntuinen vaan päinvastoin perin iloinen. Näytelmässä on paljon muitakin kohtia, joista tulee väistämättä mieleen seksileikit: hepeneitä, ristiinpuketumista, sitomista ja muuta.  Fifty Shadesin ja muiden vastaavien ryppyotsaisten alisteluromanssien jälkeen olisikin jo korkea aika, että BDSM-tarinoihin tulisi komiikkaa.

Näytelmän on suomentanut taitavasti Leena Tamminen. Sirkku Aaltosen kirjoittama pitkä esipuhe on todella antoisa. Sinä käsitellään kääntämistä ja Shakepearen vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin laajasti ja mielenkiintoisesti.

Lopuksi vielä pieni pätkä Katherinan ohjeesta vaimoille Leena Tammisen suomentamana ja alkuperäisenä:

Hyi sinua! Oio rypyt töykeältä otsaltasi

äläkä noin pilkallisin katsein

haavoita herraasi, kuningastasi, johtajaasi.

Se pilaa kauneutesi niin kuin halla niityt,

tuhoaa maineesi kuin tyly tuuli hennot nuput,

eikä se ole soveliasta eikä viehkeää.

 

Ja itsensä Sheikkiksen kynästä:

 

Fie, fie! unknit that threatening unkind brow,

And dart not scornful glances from those eyes,

To wound thy lord, thy king, thy governor:

It blots thy beauty as frosts do bite the meads,

Confounds thy fame as whirlwinds shake fair buds,

And in no sense is meet or amiable.

Tilannekatsaus: Mantelimaa on kohta valmis!

Edellisessä postauksessa kerroin tekeväni romaania nimeltä Tip tap. Se on melkein valmis, mutta sen nimi onkin nyt MANTELIMAA.  Romaani ilmestyy elokuussa ja se sisältää joulunvastaista propagandaa, komediaa, kauhua, jännitystä, karkkia, piparkakkuja, maailman suurimman suklaaputouksen, liikkuvia nukkeja,  inspiroivia ja ylöskohottavia ihmiskohtaloita ja – koska kyseessä on Miina Supis -tuotanto ja sellaisena laatutuote – hyvännäköisiä blondeja, joilla on käsittämättömän vilkas seksielämä. Shakespearen lukeminen on myös ehkä vähän vaikuttanut Mantelimaahan. Siinä on tavallaan kuningas, jolla on valtakunta, vihollisia ja ystäviä. Eräänlaista veristä sukulointia on myös luvassa.

Sitten kun Mantelimaa-homma on paketissa, palaamme William Shakespearen pariin. Sitä ennen: saanko esitellä lahjakkaan kustannustoimittajani Samuli Knuutin laatiman tuoteselosteen. Tunnelmallinen kansi on Laura Lyytisen.

 

 

Mantelimaa

Jarruton vuoristorata valon juhlan pimeään sydämeen.

Keskellä Länsi-Kyykkään kuntaa, pimeällä ja mustalla pellolla, törröttää kammottavan kiehtova ihmeiden maailma kaikille niille, jotka haluaisivat että olisi joulu ikuinen.

Mantelimaa – sekoitus huvipuistoa ja ostosparatiisia, 2000-luvun tekniikalla ja lamaa uhmaten rakennettu Korvatunturi, jossa voi ihastella mekaanisten tonttujen aherrusta, jättää tenavat lapsiparkin pomppulinnaan ja suunnata Elfettes-ryhmän eroottiseen esitykseen. Mantelimaahan ovat päätyneet töihin muun muassa asunnoton latinisti Felix, arvoituksellinen Kissi ja entinen teinitähti Molli. Päivähoidon puutteessa heidän lapsensa saavat temmeltää rapistuvan kimalluksen keskellä päivät pitkät, tutustua kellareiden salakäytäviin, satumaan synkimpiin sopukoihin ja myyttiin enkeleitä murhanneesta Antipukista. Valtakuntaa hallitsee tornistaan joulupukkimainen liikemies Veikko H Halkio, joka pursuaa toteuttamiskelvottomia ideoita. Kun suklaaputouksesta pulpahtaa esiin ruumis, selviää ettei mikään Joulumaassa ole sitä miltä näyttää.

Kaksi jalosukuista & romaaninkirjoitustauko

9789510382592Ensin ilmoitusasia kaikille tuhansille ja taas tuhansille tämän blogin lukijoille, jotka odottavat KIIHKEÄSTI ajatuksia Shakepearesta. Joudun valitettavasti laittamaan blogin hyllylle täksi kevääksi. Olen kirjoittamassa romaania nimeltä Tip tap, se ilmestyy ensi syksynä ja sisältää joulunvastaista propagandaa. Nyt minun on syytä keskittyä siihen. Lisäksi lähden maaliskuussa Saksan-kiertueelle (Säde menestyy siellä hyvin, ja kohta ilmestyy Lihiskin nimellä Eine perfekte Familie) ja kirjoitan edelleen Imageen ja Me Naisiin ja muutamaan muuhunkin paikkaan. Kirjailijan elämästä raportoin Alastomassa kirjailijassa toisten nakupellejen kanssa. Jne jne jne. Shakespeare-projektille on parhaimmillaankin ollut hankalaa löytää aikaa ja nyt on pakko katsoa totuutta silmiin.

Päätös on vähän kurja, koska tämä on ollut lempipuuhiani ja korkealentoisessa taloudellisessa hyödyttömyydessään muistutus ja merkki siitä miksi taide ja kirjallisuus on niin tärkeää ja miksi olen tälle alalle alun perin halunnut. Voisinkin nyt luvata (ja kirjoittaa sen tähän, että siitä olisi mustaa valkoisella) että kun saan Tip tapin valmiiksi, luen kaikki loput näytelmät saman tien.

Mutta ennen taukoa vielä pieni esittely Kaksi jalosukuista -näytelmästä, joka suomennettu ensimmäistä kertaa.

Tätä teosta on hyljeksitty kautta aikain. Se ei ole ollut mukana folioissa eikä kootuissa teoksissa ennen 1800-luvua, eikä sitä esitetä juuri koskaan. Syy on se, että näytelmä on puoliksi John Fletcherin, selkeästi Shakespearia vähemmän taitavan tekijän käsialaa. S:n osuudetkaan eivät ole asiantuntijoiden mielestä normaalia, jumalallista tasoa.

Ilmestyessään näytelmä oli kenties hyvinkin suosittu. Fletcher oli tuottelias ja menestyvä näytelmäkirjalija (ja Siparin esipuheen mukaan muutenkin hauska tyyppi. Hän teki jopa Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmälle jatko-osan, jossa äkäpussi kostaa, wohoo!) Shakespeare oli Kahden jalosukuisen tekemisen aikana jo väistymässä taka-alalle. Hän kirjoitti ehkä omat osuutensa ehkä Stratfordista, jonne hän siirtyi eläkkepäivilleen villien teatterivuosien jälkeen.

Sipari kertoo kiinnostavasti Shakespearen ja Fletcherin tyylien eroista: S kirjoittaa koristeellisia, sielun pohjamutia kartoittavia, sivupoluille harhautuvia kappaleita, F taas suoraviivaista juonta. Luettuna näytelmä toimii ihan hyvin (tai ainakin Lauri Siparin käännös on nautinnollista luettavaa) eivätkä tekijöiden tyylierot näy suomennoksessa kovin räikeästi, mutta lavalle siirrettäessä teos on ilmeisesti hankala, laahaava, sekava ja päämäärätön.

Näytelmän tragikoominen juoni on otettu suoraan Canterburyn tarinoista ja se kertoo Emilia-neitosesta, jonka pitää valita puoliso kahdesta kosijasta. Hylätty joutuu kuolemaan. Näytelmän puolivälissä mukaan tulee myös vanginvartijan tytär. Nimettömäksi jäävä hahmo on näytelmän toiminnallisin tyyppi.

Shakespearen viimeiseksi näytelmäksi mainitaan usein jylhä ja salaperäinen Myrsky, mutta sen jälkeen hän teki vielä muutaman yhteisproggiksen Fletcherin kanssa. Kaksi jalosukuista on niistä viimeinen. Niinpä näytelmästä voi löytää Shakespearen viimeiset sanat. Enter: kylmät väreet.

Siparin versio:

Oi te taivaalliset taikurit,

mitä meistä teettekään! Nauramme sitä,

mikä meiltä puuttuu, suremme sitä,

mikä meillä on; tavallaan olemme yhä lapsia.

Olkaamme kiitolliset siitä, mitä on,

ja lakatkaamme kinaamasta jumalien kanssa siitä,

mihin ymmärrykseme ei yllä.

Ja alkuperäinen:

Oh you heavenly charmers,
What things you make of us! For what we lack
We laugh, for what we have are sorry, still
Are children in some kind. Let us be thankful
For that which is, and with you leaves disputes
That are above our question. Let’s go off
And bear us like the time.

Macbeth ja lohduton kauneus

9789510290279Macbeth on tunnetuimpia Shakespearen näytelmistä ja yksi pitkäaikaisia suosikkejani. (Tällä hetkellä top 3 on ehkä Hamlet, Macbeth ja Kuten haluatte) Se kertoo skontlantilaisesta ylimyksestä Macbethistä, joka kuulee noidilta ennustuksen, jonka mukaan hänestä tulee kuningas. Macbeth ja hänen vaimonsa innostuvat niin, että salamurhaavat kaikki, jotka ovat kruunun edessä ja päälle vielä vastustajat perheineen. Heistä tulee pelättyjä ja vihattuja hallitsijoita, mutta mitään iloa vallasta ei ole, koska syyllisyys raastaa heitä karmealla tavalla. Yhdessä erityisen hyytävässä kohtauksessa Lady Macbeth kävelee unissaan ja pesee yhä uudestaan käsiään saadakseen niistä veren pois. Macbeth näkee kummituksen kesken illallisia.

Jotkut Shakespearen tragedioista ja historiallisista näytelmistä ovat niin brutaaleja ja pitkiä, että ne ovat tuntuneet luettuina uuvuttavilta ja melkein jotenkin tunkkaisilta. Macbeth on sen sijaan kompakti ja verisyydessään elegantti. Kärsimyksen kuvaus on kaunista ja niin lohdutonta, että se on lopulta tavallaan lohdullista. Macbethin hahmo on hyvin mielenkiintoinen, koska hän on niin hyvä ja pätevä salamurhaaja, mutta alusta asti haluton.

Macbethissa on (Shakespearen tragedioissa melko harvinainen) yliluonnollinen puoli: noitia, kummituksia, itsestään liikkuva tikari, ennustuksia ja maan kuplimista  (mitä viimeksimainittu sitten lieneekään.) Noidat ja muut oli laitettu näytelmään ilmeisesti kuningas Jaakon mieliksi, kertoo Ralf Långbackan esipuhe. Yliluonnollisuudet antavat tapahtumille pientä sadunomaista etäännytystä, ja se onkin tarpeen, koska tarina on niin järjettömän surullinen. Kaikki suvantokohdatkin ovat itkettäviä. Pahin on äidin ja lapsen hellä dialogi ennen kuin heidätkin surmataan.

Näytelmän loppupuolella, kun Macbeth on menettämässä kaiken, hän saa taistelukentälle tiedon Lady Macbethin itsemurhasta. Siinä kohdassa on se kuuluisa ”sound and fury” -monologi.  Se on hyvin surullinen, kaunis ja lyhyt, kuten kuin koko näytelmä.  Tässä tekstikatkelma Matti Rossin versiona ja alkuperäisenä:

 

Matti Rossi:

 

tulee huominen, ja sitten toinen, tulee, menee;

ja niin seuraa päivä päivää, niiden läpi ryömii

meidän huomisemme mitätöntä tietään

ajan kirjan viime kirjaimeen, ja kaikki eilisemme

valaisivat narreille tien mullan suuhun.

Sammu, sammu, lepattava liekki!

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä,

joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä

hetken, eikä palaa. Se on hullun loru,

täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

 

Ja alkuperäisenä:

 

To-morrow, and to-morrow, and to-morrow,

Creeps in this petty pace from day to day

To the last syllable of recorded time,

And all our yesterdays have lighted fools

The way to dusty death. Out, out, brief candle!

Life’s but a walking shadow, a poor player

That struts and frets his hour upon the stage

And then is heard no more: it is a tale

Told by an idiot, full of sound and fury,

Signifying nothing.

 

Keijukaisia ja parinvaihtoa eli Juhannusyön uni

9789510307052Juhannusyön uni on yksi suosikeistani. Pidän sen sekavuudesta, kuumeisuudesta ja hauskuudesta. Pidän myös tietysti keijuista. Juhannusyön unta ei käsittääkseni pidetä yleisesti minään huipputyönä, mutta sitä esitetään todella paljon. Suosio johtuu varmaan osittain juuri niistä keijuista. Näytelmästä saa koristeellisen ja näyttävän.

Cajanderin vanhan suomennoksen nimi oli Kesäyön unelma ja tässä välillähän näytelmä kulki nimellä Kesäyön uni. Minusta ensimmäinen nimi on ihanin; se kuulostaa niin kauniilta ja kaihoisalta, mutta täytyy myöntää, että uneen Midsummers’ Night Dream tietenkin viittaa  – henkilöt nukahtavat ja joutuvat kauheisiin eroottisluonteisiin kommelluksiin, joissa ei ole mitään unelmasta muistuttavaa.

Matti Rossin suomennos oli minusta todella hyvä. Näytelmässä keijut, ylimystö ja kansan syviä rivejä edustava näyttelijäseurue puhuvat kaikki eri tyylillä, toiset runomitassa ja toiset suorasanaisesti. Välillä lukiessa nauratti ääneen. Hauskimpia kohtia ovat näytelmän harjoitukset ja esitys.

Kirjassa on kaksi esipuhetta: Mirkka Rekolan ja Nely Keinäsen.  Kummassakin puhutaan (mm.) sitä, että Juhannusyön unesta on vaikea saada otetta. Se on sekava ja rakenteeltaan häiritsevän epäharmoninen. Henkilöt ovat kasvottomia, melkein karikatyyreja. Hermia ja Helena eroavat toisistaan vain ulkoisesti ja miespääosilla ei ole sitäkään vähää eroa.

Olen lukenut Jann Kottin, puolalaisen teatteritutkijan Shakespeare tänään -kirjaa (se on kirjoitettu vuonna 1961 ja jos se tulee vastaan, kannattaa ehdottamasti lukea, se on ihan super). Kottin mielestä Juhannusyön uni aukeaa parhaiten, jos sitä ajattelee kuvauksena puutarhajuhlista, jossa vieraat juovat liikaa ja päätyvät paneskelemaan ristiin rastiin pensaissa. Minusta näytelmä on tosiaan heti paljon ymmärrettävämpi, jos ajattelee, että kaikki ovat koko ajan humalassa. Näytelmässä on myös liikuttava falk of shamen kuvaus, kun Hermia horjahtee metsästä kohti kaupunkia:

Masentunut olen, ja niin uupunut,

ja okaat ovat sääret repineet

ja kaste minut kokonaan on kastellut,

en jaksa enää, voimat ovat loppuneet (…)

(Suomennos: Matti Rossi)