Sankarikuninkaan matka

Henrik V:ssä ent9789510347652inen Bile-Henrik on nyt Sankari-Henrik. Valtaistuimelle noussut, nyt erittäin uljas ja kunnollinen nuori kuningas havaitsee, että Ranskassa on alueita, jotka kuuluisvat teknisesti ottaen hänelle. Henrik lähtee sotaretkelle mukanaan walesilainen, irlantilainen ja skotlantilainen sotapäällikkö. Henrikin joukot lyövät vihollisen legendaarisessa Agincourtin taistelussa, jossa britit osoittavat suunntonta uljuutta & neuvokkuutta & vahvuutta & luonteenlujuutta ylivoimaisen vastustajan edessä. Voitokas Henrik solmii avioliiton Ranskan prinsessan Katherinen kanssa. Näytelmään on kirjoitettu hauska ja koristeellinen tykkäilykohtaus parin välille, vaikka todellisuudessa liitto oli tietenkin poliittinen pakkoavioliitto. Muutenkin näytelmä on pohimmiltaan lähinnä aikansa kansallista propagandaa.

Matti Rossin suomennos on tosi kaunis, kuten aina, joten näytelmää lukee kyllä ilokseen, mutta tarina ei ole välttämättä hirveän antoisa 2010-luvun suomalaiselle.  Henrikin muodonmuutos sotasankariksi vie hänestä suurimman osan persoonaa ja hänen hauskat kaverinsa poistuvat näyttämöltä. Falstaffkin kuolee off-screen. Tietysti mukaan tulee uutta porukkaa ja näytelmässä on monia vaikuttavia hetkiä. Taisteluita edeltävä jähmettävä kauhu ja hiljaisuus on hieno hetki. Monissa Shakespearen näytelmissä niissä kohdissa sanotaan aina jotain painokasta ja runollista, ja niin tässäkin. Henrik V:een on helppo kuvitella mielessään eeppinen mittakaava, avoimet taivaat ja suuret ja veriset taistelukentät. Ja sitäpaitsi Ontto kruunu -sarjassa Henrikiä esittää Tom Hiddleston, ja vaikea hänestä nyt on olla täysin tykkäämättäkään.

Uuden suomennoksen esipuheen kirjoittanut Kimmo Katajala kirjoittaa kiinnostavasti näytelmän käännösratkaisuista. Alkuperäisessä teoksessa on paljon vieraita kieliä ja murteita, koska eri kansojen yhdistyminen Englannnin kruunun alle on yksi näytelmän keskeisimmistä viesteistä. Näytelmän ensimmäinen suomentaja Paavo Cajander yritti vähän samaa juttua Suomen eri heimojen kanssa, eli hän laittoi skotlantilaisen pällikön puhumaan savoa jne. Sillä tavalla 1500-luvulla Britannian yhteinäisyyttä voimistava näytelmä ikään kuin voimisti kansallisia pyrkimyksiä 1800- ja 1900-luvun taitteen Suomessa. Tuollaiset ratkaisut eivät enää oikein toimi nykypäivänä, joten Rossi on laittanut sotapäälliköt puhumaan suurin piirtein yleiskieltä, mutta koomisesti.

Bile-Henrikin matka vastuuseen

9789510290262Henrik IV on kaksiosainen näytelmä, joka kertoo lurjustelevan prinssi Henrikin matkasta kohti kruunua. Henrikin isä Henrik IV on syvästi pettynyt bile-Henrikiin ja toivoo että perillinen olisi sellainen kuin hänen kaverinsa poika Henrik.

Kun lukija oppii erottamaan Henrikit (kunnon Henrikiä nimitetään yleensä Tulikannukseksi, isä-Henrikiä Bolingbrokeksi ja bile-Henrikiä Hessuksi)  näytelmä on selkeä ja kiva lukukokemus.  Monista Shakespearen näytelmistä tuntuu puuttuvan jokin ratkaiseva kohtaus tai jokin sivujuoni jää ilmaan (ne ovat ehkä kadonneet vuosisatojen tuuliin), mutta Henrik IV on mukavan tasapainoinen tarina. Näytelmä on harmoninen yhdistelmä komiikkaa ja jylhiä tunteita, taisteluita, hassuttelua ja hienoa dialogia, suvantoja ja jännitystä. Jännite kehittyy rauhallisesti mutta tehokkaasti.

Henkilöt ovat selkeitä arkkityyppejä, ankara isä, tuhalaajapoika, narri, jne jne.  Juonen keskiössä oleva isi-trauma on klassinen, koskettava ja uskottava. Siihen voi varmasti jokainen vanhempi ja lapsi samaistua. Lopuksi Hessu pääsee tietysti miekkailemaan.9789510294895

Tarinassa on synkkiä hetkiä, mutta tällä kertaa kukaan ei tee hirveitä raakuuksia tai tule ihan hulluksi. Komedian ystäville Henrik IV on ihan ehdoton, koska näytelmässä on Shkakespearen kenties kuuluisin komediallinen hahmo, bile-Henrikin kaveri Falstaff.  Elosteleva ja palleroinen Falstaff pitää hovia kapakassa. Hän on karmea sika, mutta samaan aikaan älykäs ja oudon syvällinen henkilö ja aito ystävä ja isähahmo prinssille.

Henrik IV:tä ei juuri esitetä Suomessa, luultavasti siksi, että se liittyy niin voimakkaasti Britannian historiaan – mitäpä nämä loputtomat Henrikit suomalaisten napaa kaivaisivat. Näytelmään kannattaa kyllä tutustua lukemalla tai katsomalla jokin elokuvasovitus. Matti Rossin suomennos on tosi kaunis ja mukavan vanhahtavan tuntuinen, ja sitä on helppo ja kiva lukea. Suosittelen lukemista ainakin historiallisten romaanien ystäville. Kannattaa kokeilla, jos pidit Hilary Mantelin Susipalatsista ja muista sen tapaisista jutuista, joissa Englannin kuninkaat rypistelevät otsaansa.

 

Rikahard II ja kruunusta luopumisen tuska

9789510338025

Kun aloitin tämän blogin, en uhrannut montakaan ajatusta sille missä järjestyksessä näytelmät kannattaisi lukea. (Tässä uhratut ajatukset kokonaisuudessaan: Pitäisiköhän nämä näytelmät lukea jossakin järjestyksessä? Varmaan kannattaisi. Äh, ei jaksa säätää. )

Historialliset kuningasnäytelmät muodostavat tiiviin jatkumon, joka alkaa Rikhard II:sta ja päätyy muutaman Henrikin jälkeen Rikhard III:een. Sen jälkeen valtaan astui Shakespearen ajan hallitsijan Elisabet I:n sukuhaara, joka oli aiheena off limits. Näytelmiä ei ole kirjoitettu kokonaan juuri tässä järjestyksessä, mutta tässä järjestyksessä niihin on kätevä tutustua. Niin minäkin nyt aion tehdä.  Sama järjestys on myös BBC:n Ontto kruunu -minisarjoissa. (Toinen tuotantokausi on tätä kirjoittaessani vielä osittain Areenassa nähtävissä) Ontto kruunu on suositeltava ja hyvä sarja, mutta se on aika varovaista ja pönäkkää keskitien tulkintaa, ja siksi ehkä vähän tylsää.

Näytelmillä on Englannissa massiivinen historiallinen painolasti, mutta täällä Suomessa näitä voi katsoa ihan puhtaana fiktiona. Mikä onkin varmasti hyvä tapa, koska Shakespeare kirjoitti ne viihteeksi ja propagandaksi, eikä historiallinen kuvaus ole kovinkaan tarkkaa.

Mutta asiaan, eli Rikhard II:een.

Rikhard II on haikea ja runollinen. Juonikin on koskettava ja dramaattinen, mutta siitä huolimatta näytelmä ei kuulu suosituimpien joukkoon. Siitä tuntuu puuttuvan energiaa, vetäviä hahmoja, huumoria ja syviä tunteita.

Näytelmä oli kantaesityksensä aikoihin 1500-luvun lopulla poliittisesti kuumaa kamaa, koska siinä syrjäytetään laillinen kuningas Englannin kamaralla. Elisabet I oli itse tehnyt saman tapaisen vedon syrjäyttämällä Maria Stuartin. Näytelmän esitystä kontrolloitiin tiukasti. Laura Ruohonen kirjoittaa kiinnostavassa esipuheessaan, että Elisabet luultavasti nimenomaan halusi että tällaista näytelmää esitettäisiin Lontoossa. Sen kautta aihetta voitiin turvallisesti käsitellä, eikä kansan mieli kääntynyt hallitsijaa vastaan.

Näytelmä koostuu pitkälti erilaisista pohdinnoista, anteeksipyytelyistä ja selittelyistä, joilla yritetään perustella kuinka tällainen karmea vallananastuksen kuolemansynti voidaan tehdä. Syrjäytetty Rikhard pitää itsekin pitkiä, surullisia monologeja, joissa hän hämmästelee sitä miten valta riistuttiin hänteltä ja kasvot silti näyttävät samalta.

Nykyajan lukijalle ja katsojalle homma tuntuu tietysti hyvin erikoiselta: jos se kuningas on kerran niin surkea, niin kannattaahan se vaihtaa. Ajan perimysajattelussa eli vielä vahva heimoajattelu. Lopussa valtaan päässyt Bolingbroke, sittemmin Henrik IV, jää kantamaan synnin tahroja vaikka olisi kuinka hyvä hallitsija.

Näytelmän suomennos on Matti Rossin, rauhallista ja nautinnollista kieltä. Päällimmäiseksi näytelmästä jää surullinen olo. Käy sääliksi Rikhardia, joka menettää kaiken.

Paljon melua tyhjästä

9789510330630Paljon melua tyhjästä on ihana komedia, jossa on (jo tutuksi käyneeseen tapaan) katkera sivujuoni. Aragonian ruhtinas Don Pedro saapuu kyläilemään kuvernööri Leonaton kotiin. Siellä asuu kaksi viehättävää nuorta naista, Hero ja Beatrice, joihin Pedron miehet Benedict ja Claudio oitis rakastuvat. Benedictilla ja Beatricella onkin jo valmiiksi meneillään kipinöivä viha-rakkaus-suhde.

Beatricen ja Benedictin tarinaa pidetään usein esikuvana riiteleminen tarkoittaa rakkautta -troopille. (”Wonderful girl! Either I’m gonna kill her, or I’m beginning to like her”, kuten Han Solokin sanoo.) Juoni on nykyisin todella käytetty, mutta hyvin kirjoitettuna se toimii, koska se tarjoaa mahdollisuuksia komediaan, säkenöivään dialogiin ja syviin tunteenpurkauksiin.

Paljon melua tyhjästä -näytelmän toinen juoni kertoo Herosta ja Claudiosta, jotka joutuvat pelinappuloiksi prinssin veljen juonitteluihin. Heron siveys asetetaan kyseenalaiseksi, eikä tämä elämää suurempi ongelma ratkea ennen kuin vietetään valehautajaisia. Tässäkin näytelmässä ollaan pakkomielteisen kiinnostuneita koskemattomuudesta; ”nothing” oli aikansa slangia ja tarkoitti pimppiä.

Suomennos on Kersti Juvan. Hän on käyttänyt viisipolvista jambia, toisin kuin useimmat suomentajat. Joku runous/kieli/käännös-conoisseur varmastikin pystyy arvioimaan ratkaisua analyyttisesti, minun täytyy vain todeta, että lopputulos on rento, kaunis ja hauska. Tämä näytelmä oli tosi kiva lukea.

Katsoin myös Joss Whedonin ohjaaman Paljon melua tyhjästä -elokuvan. Se oli hyvä, 4/5. Tarina oli tuotu nykyaikaan ovelasti tekemällä hahmoista rikollisjengien johtajia ja heidän hitmanejaan. Se selitti luontevasti väkivaltaisuuden, jyrkät kunniakäsitykset, käsittämättömän alamaisuuden ylempiä kohtaan ja lain tuolla puolen operoinnin. Kaikki olivat humalassa koko ajan, mikä selitti vielä enemmän. Elokuva on pienimuotoinen, mustavalkoinen ja riisuttu. Koko juttu on kuvattu muutamassa päivässä Joss Whedonin kotona ja näyttelijät ovat ohjaajan kavereita ja faneille tuttuja tv-sarjoista. Parhaiten mieleeni jäi Don Pedron hahmo. Luettuna hän jäi ihan taustalle, mutta Reed Diamondin näyttelemänä prinssi on tosi kiehtova hahmo; vallan eristämä, manipulatiivinen ja traagisen yksinäinen. Vaikka hän määrää kaikkia, hänellä on kaikkein huonoimmat kortit. Alaiset löytävät rakkauden, mutta itsellä ei ole ketään, velikin vaan juonittelee.

 

Troilos ja Cressida eli hämmentävä Troijan sota

9789510323731Troilos ja Cressida on kyyninen ja paikoitellen hauska sota- ja rakkaustarina. Näytelmässä on paljon erilaisia aineksia, kummallista huumoria, masentava maailmankuva ja tosi surullinen loppu.

Troilos ja Cressida ovat troijalaisia rakastavaisia, jotka kokevat hetken onnea ennen kuin Cressida joutuu sotavankina kreikkalaisille. Enimmäkseen seurataan kuningas Priamoksen ja Agamemnonin hieman tylsänpuoleista sodanjohtoa.

Troilos ja Cressida on yksi niistä Shakespearen uran keskivaiheen näytelmistä, joita nimitetään ongelmanäytelmiksi. (Toiset ongelmanäytelmät ovat  Mitta mitasta ja Loppu hyvin, kaikki hyvin) Ne ovat jotakin epämääräistä komedian ja tragedian väliltä, eikä kukaan saa niistä oikein otetta, eikä varsinkaan tiedä pitäisikö lopuksi itkeä, nauraa vai olla mustaakin mustemman nihilismin vallassa.

Joyce Carol Oates on sanonut että Troilos ja Cressida on ”häiritsevin ja epämääräisin” Shakespearen näytelmistä. Aina viisas Jann Kott oli taas sitä mieltä, että näytelmä on ”hämmästyttävä ja moderni”. Ralf Långbacka sanoo esipuheessa, että T&C on ”korkean ja matalan väliin tehty kuperkeikka”.

Olen jutellut joskus joidenkin Shakespeare-entusiastien ja tutkijoiden kanssa, jotka ovat sitä mieltä, että Shakespearen kaikki näytelmät ovat päättäväisen ja suunnitelmallisen mielen tuotosta, ja jokainen kummallinenkin yksityiskohta on pohtimisen arvoinen ja täynnä merkitystä. Tällainen suhtautuminen Shakespeareen (tai mihin tahansa taiteeseen) on tavallaan se kaikkien antoisin ja selkein. Mutta joskus sellainen tuntuu uuvuttavalta; olisi vain helpointa todeta että en tajunnut mitään ja ei paljon edes kiinnostanut ja kenties tekijä oli itsekin samoissa fiiliksissä teosta laatiessaan.

Tästäkin näytelmästä olisi varmasti hyvä nähdä jokin tulkinta näyttämöllä tai elokuvissa. Ehkä se siitä sitten aukeaisi paremmin. Troilosta ja Creassidaa ei kuitenkaan esitetä kovin usein.

Uusi suomennos on Anna-Maija Viitasen.

 

Silmä silmästä, Mitta mitasta

9789510307069Toisin kuin totisesta kansikuvasta voisi päätellä, Mitta mitasta on pikimusta komedia. Se käsittelee –  yllätys yllätys -valtaa ja seksiä, mutta juonen logiikka on jäänyt enimmäkseen jonnekin vuosisatojen tomuun. Nykylukijalle tämä on melko hämmentävä tarina. Tällä kertaa ollaan Wienissä, jossa kansa elää kuin siat pellossa, rietastellen ja juopotellen. Herttua asettaa sijaishallitsija Angelon töihin, jotta tämä laittaisi alamaiset ojennukseen (samaan tapaan kuin yrityksen ulkopuoliset konsultit käyttävät nykyisin yt-giljotiinia). Herttua jää munkin asussa lähistölle kyttäämän tapahtumien kulkua.

Angelo päättää ensi töikseen mestauttaa Claudion, jonka morsian on raskaana ennen häitä. Siitä tulisi esimerkki kaikille, että neitseisiin ei saa koskea. Sehän on, kuten tunnettua, ylivoimaisesti pahin synti, varsinkin neitseelle itselleen, joka menee lopullisesti pilalle. Claudion siveä, mutta erittäin kuuma sisar Isabella tulee anomaan armoa ja Angelo joutuu sellaisen kiiman valtaan, että lupaa säästää Claudion, jos Isabella menee hänen kanssaan sänkyyn. Isabella on periaatteen nainen, eikä suostu vaikka velikin rukoilee. Tilanteesta selvitään tietysti valepuvuilla. Jotenkin kummallisesti ja sen kummemmin perustelematta toisten ihmisten neitsyydet ja päät eivät niin säilyttämisen arvoisia. Angelo ei huomaa pimeässä kenen kanssa panee, eikä päästäkään huomaa kenen se on.

Luulen, että täytyisi olla 1600-luvun lontoolainen, että näytelmästä pääsisi oikein kunnolla jyvälle. Alkuasetelma ja idea toimivat tiestysti ajasta ikuisuuteen. Tavat ja lait rajoittavat seksikäytöstä aina ja kaikkialla, mutta siveinkin kansalainen lankeaa aina, jos on mahdollisuus päästä sänkyyn jonkun tosi pantavan tyypin kanssa. Hyvää draamaa siitä tulee viimeistään silloin, kun lankeaja esittää olevansa – tai kokee jopa itse olevansa – hyvin suoraselkäinen.

Näytelmä aukesi paremmin, kun luin lopuksi ohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen kirjoittaman esipuheen. Esipuhe oli tosi hyvä ja Hurme oli saanut näytelmästä paljon enemmän irti. Hänen mielestään Mitta mitasta on erinomaista ja ajankohtaista yhteiskunnallista satiiria. Hurme oli nähnyt sen kommentaarina vallankäytöstä ja korruptiosta, ja teos on ajankohtaisempi ”nyt kuin koskaan”. Esipuhe on kirjoitettu vuonna 2005. Silloin Suomessa oli jokseenkin rauhallisempaa kuin nykyisin ja ihmiset kohisivat mm. salarakkaista. Hurmeen  analyysin mukaan vallanpitäjien sikailu ja moraalinen rappio oli sinä ajan hetkenä syvääkin syvempää. ”Elämme enemmän kuin koskaan Shakespearen Wienissä” kuulostaa minusta jo vähän teattereiden mainoslehtisiltä, jotka vakuuttavat aina yhtä reippaasti vanhojen ja pölyisten näytelmien relevanssia. Nimittäin ainahan siellä Shakespearen Wienissä eletään, vuosisadasta toiseen.

Ihan kokonaan Hurme ei pystynyt vakuuttamaan minua siitä, että tämä on jotenkin edelleen selkeää ja järkevää draamaa. Osittain se saattaa johtua siitä, että luen Shakespearea väistämättä naisnäkökulmasta, ja samaistun tahtomattanikin jossain määrin näihin omituisiin hahmoihin, joiden neitsyys on näytelmästä toiseen keskeinen juonen osa. Raudanluja, mutta tilannekohtaisesti vaihteleva neitsyt-huora-systeemi on todella outo ja ahdistavakin. Hurmeen tulkinnan taustallaon nähdäkseni myös jonkinlainen käsitys siitä, että jossakin todella on (edelleen) sopiva ja ”kohtuullinen” paikka naisille –  ei tarvitsi olla tiukkapipoinen neitsyt, mutta prostituoitukaan ei kelpaa. Sellaista premissiä vastaan näytelmässä onkin tietysti selkeämpi yhteiskunnallinen viesti.

Shakespearen näytelmien lukeminen on avannut osaltaan silmiäni aika paljon siihen, kuinka miehinen linnake teatteri on edelleenkin. Teatterin ja näytelmien seksismistä on ollut viime aikoina aika paljon keskustelua – esimerkiksi Elina Knihtiläin haastattelussa ja Anna Paavilaisen Play Rape -teoksessa. Paavilainen sanoi jossain haastattelussa, että teatteriin ja näyttelijöihin itseensä ei voi olla vaikuttamatta se, että toiset esittävät nuoresta pitäen kuningasta ja toiset kuninkaan patjaa.

Ei se tietenkään klassikoiden taiteellista arvoa vie.  Sain juuri sattumoisin eilen bannia yhdestä kovan linjan queer-feministien facebook-ryhmästä ”rasismiapologian ja perseilyn” takia, koska puolustin yhtä tv-sarjaa, jota monet pitivät rasistisena, ja siksi täysin roskikseen kuuluvana, mutta jossa näin paljon mielenkiintoista ja arvokasta. Olen miettinyt aika paljon tätä nykyistä keskustelua taiteen oikeudesta olla ”väärässä”, eettisesti epämääräistä tai monitulkintaista. Mikään Shakespearen teoksista ei läpäise nykyajan kriteereitä mitä tulee sukupuolen ja rodun esittämiseen, mutta ne ovat hienoja, mielenkiintoisia ja arvokkaita. Tämän tapaisten teosten kieltäminen olisi järkälemäinen menetys ihmiskunnalle. Jos vääristelevät kuvaukset sukupuolista ja roduista pitäisi deletoida maailmasta, meiltä katoaisi vähintään 99 prosenttia taiteesta. Onneksi sellainen ei näytä olevan lähellä.

 

Timon Ateenalainen ja negatiivisuuden voima

Timon Ateenalaista9789510368510 ei ole ilmeisesti koskaan esitetty Suomessa. Nyt se kuitenkin on suomennettu jo toista kertaa (aiempi suomennos on Paavo Cajanderin, uusi Lauri Sipilän). Toivottavasti vielä nähtäisiin se. (LISÄYS! Juuri saamani tiedon mukaan YLE:n radioteatteri teki tästä esityksen, joka esitettiin viime vuonna! Toivokaamme uusintaa! Tämä on myös esitetty peräti Kansallisen näyttämöllä 1982, ja se oli sitten vissiin Suomen ensi-ilta.)

Syyt näytelmän epäsuosioon ovat ilmeiset. Se on sinänsä ihan kiinnostava, mutta pienimuotoinen ja rääpälemäisen tuntuinen verrattuna Shakespearen suuriin draamoihin. Juoni on reikäisen tuntuinen, eikä draaman kaari erityisemmin jännity.  Jotkut asiantuntijat sanovat, että tämä näytelmä on kirjoitettu yhteistyössä joidenkin lahjattomampien kirjoittajien kanssa.

Timon on ylimys Ateenan muinaisessa kaupunkivaltiossa. Hän on antelias ja höveli bileiden järjestäjä, joka lainaa auliisti rahaa kaikille. Kun hän itse joutuu pulaan, kaverit eivät auta, joten Timon muuttaa erakoksi metsään ja sähisee siellä ihmiskunnalle. Hän löytää kuitenkin metsästä kultaa, ja niinpä häntä pian tullaan imartelemaan, mutta Timon ei lepy, hän on vaahtosuisen ihmisvihan ja hulluuden vallassa. Lisäksi taustalla kulkee melko epämääräinen juoni Timonin ystävästä Alkibiadeesta, joka suunnittelee kostohyökkäystä Ateenaan. (Shakespearen näytelmissä on tavallista, että kun joku ylimys tai sotasankari kiukustuu poliitikoille, hän menee jonkin barbaarikansan luo ja muodostaa heistä käden käänteessä sotajoukon, joka sitten hyökkää hänen kotiseuduilleen. Barbaarit saa käyttöönsä suunnilleen kuin menisi kauppaan ostamaan maitopurkin.)

Tämänkin näytelmän lukeminen oli kaikesta huolimatta antoisaa. Timonin kyynistyvissä huomioissa on paljon oivaltavaa ja tunnistettavaa. Lisäksi monisanainen ihmisviha on tavallaan piristävää luettavaa. Nykyisen vihapuheen, yleisen loukkaantumisen ja pakollisen positiivisuuden aikana kunnolliset kyynisyyden ilmaukset ovat katoavaa kansaperinnettä. Kaipaan joskus sitä aikaa kun älymystö oli negatiivista ja piikikästä.

Timon Ateenalaisesta tulisi kyllä varmaan hyvä näytelmä, jos sitä vähän muokkaisi. Siinä on hieno ja visuaalinen kohta, jossa Timon järjestää kostobileet, joissa tarjotaan padoittain höyryävää vettä ja kiviä. Timonin rooli saattaisi toimia myös monologiesityksenä. Näyttelijä pääsisi esittämään kunnon sekoamisen, kun Timon kiroaa pitkässä ja raivoisassa monologissa Ateenan ja sen kansan ja samalla repii vaatteensa pois. Siinä sekoamisessa jää jo Learkin helposti kakkoseksi.

Tässä vähän raivoamista Lauri Siparin käännöksenä:

Annanhan kun katson sinua. Oi muuri, joka suljet sisääsi nuo sudet, vajoa maahan, älä enää turvaa Ateenaa! Vaimot, heittätytykää irstauteen! Kuuliaisuus, jätä lapset! Orjat ja hullut, suistakaa tärkeilevä kurttunaama senaatti penkeiltään ja istuutukaa itse hallitsemaan! Vehryt neitsyys, muutu heti julkihuoruudeksi, tee se vanhempiesi nähden. Ylivelkaantuneet, pitkää pintanne! Maksun sijaan veitset kouraan, ja katkomaan velkojien kaulat.

Ja alkuperäinen:
Let me look back upon thee. O thou wall,
That girdlest in those wolves, dive in the earth,
And fence not Athens! Matrons, turn incontinent!
Obedience fail in children! slaves and fools,
Pluck the grave wrinkled senate from the bench,
And minister in their steads! to general filths
Convert o’ the instant, green virginity,
Do ’t in your parents’ eyes! bankrupts, hold fast;
Rather than render back, out with your knives,
And cut your trusters’ throats!