Rikahard II ja kruunusta luopumisen tuska

9789510338025

Kun aloitin tämän blogin, en uhrannut montakaan ajatusta sille missä järjestyksessä näytelmät kannattaisi lukea. (Tässä uhratut ajatukset kokonaisuudessaan: Pitäisiköhän nämä näytelmät lukea jossakin järjestyksessä? Varmaan kannattaisi. Äh, ei jaksa säätää. )

Historialliset kuningasnäytelmät muodostavat tiiviin jatkumon, joka alkaa Rikhard II:sta ja päätyy muutaman Henrikin jälkeen Rikhard III:een. Sen jälkeen valtaan astui Shakespearen ajan hallitsijan Elisabet I:n sukuhaara, joka oli aiheena off limits. Näytelmiä ei ole kirjoitettu kokonaan juuri tässä järjestyksessä, mutta tässä järjestyksessä niihin on kätevä tutustua. Niin minäkin nyt aion tehdä.  Sama järjestys on myös BBC:n Ontto kruunu -minisarjoissa. (Toinen tuotantokausi on tätä kirjoittaessani vielä osittain Areenassa nähtävissä) Ontto kruunu on suositeltava ja hyvä sarja, mutta se on aika varovaista ja pönäkkää keskitien tulkintaa, ja siksi ehkä vähän tylsää.

Näytelmillä on Englannissa massiivinen historiallinen painolasti, mutta täällä Suomessa näitä voi katsoa ihan puhtaana fiktiona. Mikä onkin varmasti hyvä tapa, koska Shakespeare kirjoitti ne viihteeksi ja propagandaksi, eikä historiallinen kuvaus ole kovinkaan tarkkaa.

Mutta asiaan, eli Rikhard II:een.

Rikhard II on haikea ja runollinen. Juonikin on koskettava ja dramaattinen, mutta siitä huolimatta näytelmä ei kuulu suosituimpien joukkoon. Siitä tuntuu puuttuvan energiaa, vetäviä hahmoja, huumoria ja syviä tunteita.

Näytelmä oli kantaesityksensä aikoihin 1500-luvun lopulla poliittisesti kuumaa kamaa, koska siinä syrjäytetään laillinen kuningas Englannin kamaralla. Elisabet I oli itse tehnyt saman tapaisen vedon syrjäyttämällä Maria Stuartin. Näytelmän esitystä kontrolloitiin tiukasti. Laura Ruohonen kirjoittaa kiinnostavassa esipuheessaan, että Elisabet luultavasti nimenomaan halusi että tällaista näytelmää esitettäisiin Lontoossa. Sen kautta aihetta voitiin turvallisesti käsitellä, eikä kansan mieli kääntynyt hallitsijaa vastaan.

Näytelmä koostuu pitkälti erilaisista pohdinnoista, anteeksipyytelyistä ja selittelyistä, joilla yritetään perustella kuinka tällainen karmea vallananastuksen kuolemansynti voidaan tehdä. Syrjäytetty Rikhard pitää itsekin pitkiä, surullisia monologeja, joissa hän hämmästelee sitä miten valta riistuttiin hänteltä ja kasvot silti näyttävät samalta.

Nykyajan lukijalle ja katsojalle homma tuntuu tietysti hyvin erikoiselta: jos se kuningas on kerran niin surkea, niin kannattaahan se vaihtaa. Ajan perimysajattelussa eli vielä vahva heimoajattelu. Lopussa valtaan päässyt Bolingbroke, sittemmin Henrik IV, jää kantamaan synnin tahroja vaikka olisi kuinka hyvä hallitsija.

Näytelmän suomennos on Matti Rossin, rauhallista ja nautinnollista kieltä. Päällimmäiseksi näytelmästä jää surullinen olo. Käy sääliksi Rikhardia, joka menettää kaiken.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s