Rikahard II ja kruunusta luopumisen tuska

9789510338025

Kun aloitin tämän blogin, en uhrannut montakaan ajatusta sille missä järjestyksessä näytelmät kannattaisi lukea. (Tässä uhratut ajatukset kokonaisuudessaan: Pitäisiköhän nämä näytelmät lukea jossakin järjestyksessä? Varmaan kannattaisi. Äh, ei jaksa säätää. )

Historialliset kuningasnäytelmät muodostavat tiiviin jatkumon, joka alkaa Rikhard II:sta ja päätyy muutaman Henrikin jälkeen Rikhard III:een. Sen jälkeen valtaan astui Shakespearen ajan hallitsijan Elisabet I:n sukuhaara, joka oli aiheena off limits. Näytelmiä ei ole kirjoitettu kokonaan juuri tässä järjestyksessä, mutta tässä järjestyksessä niihin on kätevä tutustua. Niin minäkin nyt aion tehdä.  Sama järjestys on myös BBC:n Ontto kruunu -minisarjoissa. (Toinen tuotantokausi on tätä kirjoittaessani vielä osittain Areenassa nähtävissä) Ontto kruunu on suositeltava ja hyvä sarja, mutta se on aika varovaista ja pönäkkää keskitien tulkintaa, ja siksi ehkä vähän tylsää.

Näytelmillä on Englannissa massiivinen historiallinen painolasti, mutta täällä Suomessa näitä voi katsoa ihan puhtaana fiktiona. Mikä onkin varmasti hyvä tapa, koska Shakespeare kirjoitti ne viihteeksi ja propagandaksi, eikä historiallinen kuvaus ole kovinkaan tarkkaa.

Mutta asiaan, eli Rikhard II:een.

Rikhard II on haikea ja runollinen. Juonikin on koskettava ja dramaattinen, mutta siitä huolimatta näytelmä ei kuulu suosituimpien joukkoon. Siitä tuntuu puuttuvan energiaa, vetäviä hahmoja, huumoria ja syviä tunteita.

Näytelmä oli kantaesityksensä aikoihin 1500-luvun lopulla poliittisesti kuumaa kamaa, koska siinä syrjäytetään laillinen kuningas Englannin kamaralla. Elisabet I oli itse tehnyt saman tapaisen vedon syrjäyttämällä Maria Stuartin. Näytelmän esitystä kontrolloitiin tiukasti. Laura Ruohonen kirjoittaa kiinnostavassa esipuheessaan, että Elisabet luultavasti nimenomaan halusi että tällaista näytelmää esitettäisiin Lontoossa. Sen kautta aihetta voitiin turvallisesti käsitellä, eikä kansan mieli kääntynyt hallitsijaa vastaan.

Näytelmä koostuu pitkälti erilaisista pohdinnoista, anteeksipyytelyistä ja selittelyistä, joilla yritetään perustella kuinka tällainen karmea vallananastuksen kuolemansynti voidaan tehdä. Syrjäytetty Rikhard pitää itsekin pitkiä, surullisia monologeja, joissa hän hämmästelee sitä miten valta riistuttiin hänteltä ja kasvot silti näyttävät samalta.

Nykyajan lukijalle ja katsojalle homma tuntuu tietysti hyvin erikoiselta: jos se kuningas on kerran niin surkea, niin kannattaahan se vaihtaa. Ajan perimysajattelussa eli vielä vahva heimoajattelu. Lopussa valtaan päässyt Bolingbroke, sittemmin Henrik IV, jää kantamaan synnin tahroja vaikka olisi kuinka hyvä hallitsija.

Näytelmän suomennos on Matti Rossin, rauhallista ja nautinnollista kieltä. Päällimmäiseksi näytelmästä jää surullinen olo. Käy sääliksi Rikhardia, joka menettää kaiken.

Paljon melua tyhjästä

9789510330630Paljon melua tyhjästä on ihana komedia, jossa on (jo tutuksi käyneeseen tapaan) katkera sivujuoni. Aragonian ruhtinas Don Pedro saapuu kyläilemään kuvernööri Leonaton kotiin. Siellä asuu kaksi viehättävää nuorta naista, Hero ja Beatrice, joihin Pedron miehet Benedict ja Claudio oitis rakastuvat. Benedictilla ja Beatricella onkin jo valmiiksi meneillään kipinöivä viha-rakkaus-suhde.

Beatricen ja Benedictin tarinaa pidetään usein esikuvana riiteleminen tarkoittaa rakkautta -troopille. (”Wonderful girl! Either I’m gonna kill her, or I’m beginning to like her”, kuten Han Solokin sanoo.) Juoni on nykyisin todella käytetty, mutta hyvin kirjoitettuna se toimii, koska se tarjoaa mahdollisuuksia komediaan, säkenöivään dialogiin ja syviin tunteenpurkauksiin.

Paljon melua tyhjästä -näytelmän toinen juoni kertoo Herosta ja Claudiosta, jotka joutuvat pelinappuloiksi prinssin veljen juonitteluihin. Heron siveys asetetaan kyseenalaiseksi, eikä tämä elämää suurempi ongelma ratkea ennen kuin vietetään valehautajaisia. Tässäkin näytelmässä ollaan pakkomielteisen kiinnostuneita koskemattomuudesta; ”nothing” oli aikansa slangia ja tarkoitti pimppiä.

Suomennos on Kersti Juvan. Hän on käyttänyt viisipolvista jambia, toisin kuin useimmat suomentajat. Joku runous/kieli/käännös-conoisseur varmastikin pystyy arvioimaan ratkaisua analyyttisesti, minun täytyy vain todeta, että lopputulos on rento, kaunis ja hauska. Tämä näytelmä oli tosi kiva lukea.

Katsoin myös Joss Whedonin ohjaaman Paljon melua tyhjästä -elokuvan. Se oli hyvä, 4/5. Tarina oli tuotu nykyaikaan ovelasti tekemällä hahmoista rikollisjengien johtajia ja heidän hitmanejaan. Se selitti luontevasti väkivaltaisuuden, jyrkät kunniakäsitykset, käsittämättömän alamaisuuden ylempiä kohtaan ja lain tuolla puolen operoinnin. Kaikki olivat humalassa koko ajan, mikä selitti vielä enemmän. Elokuva on pienimuotoinen, mustavalkoinen ja riisuttu. Koko juttu on kuvattu muutamassa päivässä Joss Whedonin kotona ja näyttelijät ovat ohjaajan kavereita ja faneille tuttuja tv-sarjoista. Parhaiten mieleeni jäi Don Pedron hahmo. Luettuna hän jäi ihan taustalle, mutta Reed Diamondin näyttelemänä prinssi on tosi kiehtova hahmo; vallan eristämä, manipulatiivinen ja traagisen yksinäinen. Vaikka hän määrää kaikkia, hänellä on kaikkein huonoimmat kortit. Alaiset löytävät rakkauden, mutta itsellä ei ole ketään, velikin vaan juonittelee.

 

Troilos ja Cressida eli hämmentävä Troijan sota

9789510323731Troilos ja Cressida on kyyninen ja paikoitellen hauska sota- ja rakkaustarina. Näytelmässä on paljon erilaisia aineksia, kummallista huumoria, masentava maailmankuva ja tosi surullinen loppu.

Troilos ja Cressida ovat troijalaisia rakastavaisia, jotka kokevat hetken onnea ennen kuin Cressida joutuu sotavankina kreikkalaisille. Enimmäkseen seurataan kuningas Priamoksen ja Agamemnonin hieman tylsänpuoleista sodanjohtoa.

Troilos ja Cressida on yksi niistä Shakespearen uran keskivaiheen näytelmistä, joita nimitetään ongelmanäytelmiksi. (Toiset ongelmanäytelmät ovat  Mitta mitasta ja Loppu hyvin, kaikki hyvin) Ne ovat jotakin epämääräistä komedian ja tragedian väliltä, eikä kukaan saa niistä oikein otetta, eikä varsinkaan tiedä pitäisikö lopuksi itkeä, nauraa vai olla mustaakin mustemman nihilismin vallassa.

Joyce Carol Oates on sanonut että Troilos ja Cressida on ”häiritsevin ja epämääräisin” Shakespearen näytelmistä. Aina viisas Jann Kott oli taas sitä mieltä, että näytelmä on ”hämmästyttävä ja moderni”. Ralf Långbacka sanoo esipuheessa, että T&C on ”korkean ja matalan väliin tehty kuperkeikka”.

Olen jutellut joskus joidenkin Shakespeare-entusiastien ja tutkijoiden kanssa, jotka ovat sitä mieltä, että Shakespearen kaikki näytelmät ovat päättäväisen ja suunnitelmallisen mielen tuotosta, ja jokainen kummallinenkin yksityiskohta on pohtimisen arvoinen ja täynnä merkitystä. Tällainen suhtautuminen Shakespeareen (tai mihin tahansa taiteeseen) on tavallaan se kaikkien antoisin ja selkein. Mutta joskus sellainen tuntuu uuvuttavalta; olisi vain helpointa todeta että en tajunnut mitään ja ei paljon edes kiinnostanut ja kenties tekijä oli itsekin samoissa fiiliksissä teosta laatiessaan.

Tästäkin näytelmästä olisi varmasti hyvä nähdä jokin tulkinta näyttämöllä tai elokuvissa. Ehkä se siitä sitten aukeaisi paremmin. Troilosta ja Creassidaa ei kuitenkaan esitetä kovin usein.

Uusi suomennos on Anna-Maija Viitasen.

 

Bros before hoes! Kaksi nuorta veronalaista + isänmaallisia tunteita

Kaksi nuorta veronalais9789510302996ta on Shakespearen kepeitä nuoruuden töitä. Kai Savola arvelee esipuheessa, että sitä olisi esitetty aikoinaan opiskelijoiden harrastajateattereissa. Hän tuntui myös ajattelevan, että sellaiselle näyttämölle teos on omiaan. Se on nuorten näyttelijöiden huoleton veto.

Juoni seuraa hauskoja kaveruksia Valentinia ja Protusta, jotka lähtevät Milanoon täydentämään kasvatustaan. Heillä tulee kiistaa Silvia-neitosesta, jonka kumpikin haluaa omakseen. Ennen niin kiva toveruus on vaakalaudalla ja pojat miettivät pitäisikö valita nainen vai ystävyys. Tilanteen ratkaisee Valentinin ex-tyttökaveri Julia, joka – yllätys!!!! – naamioituu pojaksi ja pelastaa päivän.  (Tässäkin näytelmässä on valtava queer-potentiaali. Valentin oli jo täysin kyllästynyt Juliaan, mutta pojan hahmossa tyttö alkaa taas kiinnostaa.)

Näytelmä ei ole Shakespearen parhaita, mutta kivat tämäkin oli lukea. Ystävyyden, rakkauden ja petoksen aihe on tietysti ikuinen. Hieno suomennos on Leena Tammisen.

Asiasta vähän toiseen: Tänä vuonna on kulunut 400 vuotta Shakespearen kuolemasta, ja sen vuoksi on järjestetty tietysti paljon kaikenlaisia tapahtumia ja ohjelmia. Ylen Kulttuuricocktail teki vähän aikaa sitten ohjelmaa aiheesta miksi Shakespeare on suuri. Minuakin pyydettiin niihin mukaan telkkariin ja radioon. Se oli tietysti suuri kunnia ja melko kuumottavaa, koska en todellakaan ole asiantuntija, vaan vaatimaton bloggaaja. (Tosin olen oivaltanut, että sitten joskus, kun tämä projekti on valmis, olen luultavasti yksi niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat lukeneet kaikki tuntemattomatkin näytelmät – how cool is that?) Olen joka tapauksessa täysin ansiotta tällä hetkellä maamme eturivin SheNäyttökuva 2016-5-28 kello 11.35.15ikkis-persoonia. Jopa itse Shakespeare Stratford-Upon-Avonista on alkanut seurata minua Twitterissä.

Asiantuntijoita on todellisuudessa aika paljon. Suomessa on hyvinkin luja Shakespeare-harrastus.  En tiedä muiden maiden tilanteesta, mutta veikkaan, että meillä tämä Shakespeare-homma on ollut hyvässä hoidossa, erityisesti kun ottaa huomioon, että suomen puhujia on alle viisi miljoonaa. Se on kyllä big deal näin pienelle kansalle ja kielialueelle. KAIKKI Shakespearen näytelmät on käännetty vähintään kahdesti ja hyvin.  Tämän tapaisia asioita ei hirveästi hehkuteta, paitsi tietysti kulttuurin ja taiteen ammattilaisten kesken. (Ja silloin keskustelussa on aina mukana se syvä murhe, että rahat on AINA loppu ja kukaan ei arvosta tarpeeksi.)

Paavo Cajanderin käännökset ja niistä tehdyt näyttämöteokset ovat kiinnittäneet Suomen osaksi maailmankirjallisuutta jo kauan sitten. Sillä(kin) tavalla – ja tämä kuulostaa nyt hyhmeiseltä juhlapuheelta, mutta en tiedä millä muulla tavalla tämä pitäisi sanoa –  Suomi on ollut jo pitkään sivistysvaltio, kiinteä osa kaikkea sitä, mitä pidetään ihmiskunnan suurimpina ja kestävimpinä saavutuksina. Uudet käännökset ovat samaa jatkumoa, sankarillinen yritys pitää Suomen nenä vedenpinnan yläpuolella sivistysmaana. Meillä on ollut aina paljon ahkeria ja älykkäitä ihmisiä, jotka ovat tehneet parastaan taiteen, kielen ja kulttuurin eteen. On tosiaan harmi, että kaikki sellainen on nykyisin niin ahtaalla, terveisiä vaan hallitukselle ja kansaa tahallaan tyhmistäville populistipoliitikoille.

Olen jutellut noissa Ylen jutuissa äidistäni, joka luki siskolleni ja minulle Shakespearea ja Kiveä ja kaikenlaista muuta kaunista, kun olimme lapsia. Emmekä me ole todellakaan mitään ihmeellistä kulttuurieliittiä vaan ihan tavallinen perhe.  Myös kaikki tällainen on elävää suomalaista kulttuuria ja on tosi sääli, jos se kaikki vedetään vessanpöntöstä. Toivoisin, että suomalaiset tutkijat, taiteilijat ja kääntäjät saisivat edelleen mahdollisuuksia työskennellä. Aika paljon se on kiinni myös kaikista tavallisista suomalaisista ja siitä millä tavalla haluamme pitää kiinni kansallisesta kulttuuristamme. Se on nimittäin myös kaikkea tällaista – käännöksiä, näytelmien kantaesityksiä, runoutta, humanistista tutkimusta, taidetta, opetusta. Ainkaan kansallinen kulttuuri ei ole mitään rajat kiinni -tyhmäilyä.

Tässä pieni Sheikkis-pätkä Kulttuuricocktailista. Mukana ovat näyttelijä Jussi Nikkilä ja ohjaaja Esa Leskinen. Toimittaja on Teemu Laaksonen.

Sori tämä paatos. Ensi kerralla sitten jotain hauskoja panojuttuja!

Silmä silmästä, Mitta mitasta

9789510307069Toisin kuin totisesta kansikuvasta voisi päätellä, Mitta mitasta on pikimusta komedia. Se käsittelee –  yllätys yllätys -valtaa ja seksiä, mutta juonen logiikka on jäänyt enimmäkseen jonnekin vuosisatojen tomuun. Nykylukijalle tämä on melko hämmentävä tarina. Tällä kertaa ollaan Wienissä, jossa kansa elää kuin siat pellossa, rietastellen ja juopotellen. Herttua asettaa sijaishallitsija Angelon töihin, jotta tämä laittaisi alamaiset ojennukseen (samaan tapaan kuin yrityksen ulkopuoliset konsultit käyttävät nykyisin yt-giljotiinia). Herttua jää munkin asussa lähistölle kyttäämän tapahtumien kulkua.

Angelo päättää ensi töikseen mestauttaa Claudion, jonka morsian on raskaana ennen häitä. Siitä tulisi esimerkki kaikille, että neitseisiin ei saa koskea. Sehän on, kuten tunnettua, ylivoimaisesti pahin synti, varsinkin neitseelle itselleen, joka menee lopullisesti pilalle. Claudion siveä, mutta erittäin kuuma sisar Isabella tulee anomaan armoa ja Angelo joutuu sellaisen kiiman valtaan, että lupaa säästää Claudion, jos Isabella menee hänen kanssaan sänkyyn. Isabella on periaatteen nainen, eikä suostu vaikka velikin rukoilee. Tilanteesta selvitään tietysti valepuvuilla. Jotenkin kummallisesti ja sen kummemmin perustelematta toisten ihmisten neitsyydet ja päät eivät niin säilyttämisen arvoisia. Angelo ei huomaa pimeässä kenen kanssa panee, eikä päästäkään huomaa kenen se on.

Luulen, että täytyisi olla 1600-luvun lontoolainen, että näytelmästä pääsisi oikein kunnolla jyvälle. Alkuasetelma ja idea toimivat tiestysti ajasta ikuisuuteen. Tavat ja lait rajoittavat seksikäytöstä aina ja kaikkialla, mutta siveinkin kansalainen lankeaa aina, jos on mahdollisuus päästä sänkyyn jonkun tosi pantavan tyypin kanssa. Hyvää draamaa siitä tulee viimeistään silloin, kun lankeaja esittää olevansa – tai kokee jopa itse olevansa – hyvin suoraselkäinen.

Näytelmä aukesi paremmin, kun luin lopuksi ohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen kirjoittaman esipuheen. Esipuhe oli tosi hyvä ja Hurme oli saanut näytelmästä paljon enemmän irti. Hänen mielestään Mitta mitasta on erinomaista ja ajankohtaista yhteiskunnallista satiiria. Hurme oli nähnyt sen kommentaarina vallankäytöstä ja korruptiosta, ja teos on ajankohtaisempi ”nyt kuin koskaan”. Esipuhe on kirjoitettu vuonna 2005. Silloin Suomessa oli jokseenkin rauhallisempaa kuin nykyisin ja ihmiset kohisivat mm. salarakkaista. Hurmeen  analyysin mukaan vallanpitäjien sikailu ja moraalinen rappio oli sinä ajan hetkenä syvääkin syvempää. ”Elämme enemmän kuin koskaan Shakespearen Wienissä” kuulostaa minusta jo vähän teattereiden mainoslehtisiltä, jotka vakuuttavat aina yhtä reippaasti vanhojen ja pölyisten näytelmien relevanssia. Nimittäin ainahan siellä Shakespearen Wienissä eletään, vuosisadasta toiseen.

Ihan kokonaan Hurme ei pystynyt vakuuttamaan minua siitä, että tämä on jotenkin edelleen selkeää ja järkevää draamaa. Osittain se saattaa johtua siitä, että luen Shakespearea väistämättä naisnäkökulmasta, ja samaistun tahtomattanikin jossain määrin näihin omituisiin hahmoihin, joiden neitsyys on näytelmästä toiseen keskeinen juonen osa. Raudanluja, mutta tilannekohtaisesti vaihteleva neitsyt-huora-systeemi on todella outo ja ahdistavakin. Hurmeen tulkinnan taustallaon nähdäkseni myös jonkinlainen käsitys siitä, että jossakin todella on (edelleen) sopiva ja ”kohtuullinen” paikka naisille –  ei tarvitsi olla tiukkapipoinen neitsyt, mutta prostituoitukaan ei kelpaa. Sellaista premissiä vastaan näytelmässä onkin tietysti selkeämpi yhteiskunnallinen viesti.

Shakespearen näytelmien lukeminen on avannut osaltaan silmiäni aika paljon siihen, kuinka miehinen linnake teatteri on edelleenkin. Teatterin ja näytelmien seksismistä on ollut viime aikoina aika paljon keskustelua – esimerkiksi Elina Knihtiläin haastattelussa ja Anna Paavilaisen Play Rape -teoksessa. Paavilainen sanoi jossain haastattelussa, että teatteriin ja näyttelijöihin itseensä ei voi olla vaikuttamatta se, että toiset esittävät nuoresta pitäen kuningasta ja toiset kuninkaan patjaa.

Ei se tietenkään klassikoiden taiteellista arvoa vie.  Sain juuri sattumoisin eilen bannia yhdestä kovan linjan queer-feministien facebook-ryhmästä ”rasismiapologian ja perseilyn” takia, koska puolustin yhtä tv-sarjaa, jota monet pitivät rasistisena, ja siksi täysin roskikseen kuuluvana, mutta jossa näin paljon mielenkiintoista ja arvokasta. Olen miettinyt aika paljon tätä nykyistä keskustelua taiteen oikeudesta olla ”väärässä”, eettisesti epämääräistä tai monitulkintaista. Mikään Shakespearen teoksista ei läpäise nykyajan kriteereitä mitä tulee sukupuolen ja rodun esittämiseen, mutta ne ovat hienoja, mielenkiintoisia ja arvokkaita. Tämän tapaisten teosten kieltäminen olisi järkälemäinen menetys ihmiskunnalle. Jos vääristelevät kuvaukset sukupuolista ja roduista pitäisi deletoida maailmasta, meiltä katoaisi vähintään 99 prosenttia taiteesta. Onneksi sellainen ei näytä olevan lähellä.

 

Timon Ateenalainen ja negatiivisuuden voima

Timon Ateenalaista9789510368510 ei ole ilmeisesti koskaan esitetty Suomessa. Nyt se kuitenkin on suomennettu jo toista kertaa (aiempi suomennos on Paavo Cajanderin, uusi Lauri Sipilän). Toivottavasti vielä nähtäisiin se. (LISÄYS! Juuri saamani tiedon mukaan YLE:n radioteatteri teki tästä esityksen, joka esitettiin viime vuonna! Toivokaamme uusintaa! Tämä on myös esitetty peräti Kansallisen näyttämöllä 1982, ja se oli sitten vissiin Suomen ensi-ilta.)

Syyt näytelmän epäsuosioon ovat ilmeiset. Se on sinänsä ihan kiinnostava, mutta pienimuotoinen ja rääpälemäisen tuntuinen verrattuna Shakespearen suuriin draamoihin. Juoni on reikäisen tuntuinen, eikä draaman kaari erityisemmin jännity.  Jotkut asiantuntijat sanovat, että tämä näytelmä on kirjoitettu yhteistyössä joidenkin lahjattomampien kirjoittajien kanssa.

Timon on ylimys Ateenan muinaisessa kaupunkivaltiossa. Hän on antelias ja höveli bileiden järjestäjä, joka lainaa auliisti rahaa kaikille. Kun hän itse joutuu pulaan, kaverit eivät auta, joten Timon muuttaa erakoksi metsään ja sähisee siellä ihmiskunnalle. Hän löytää kuitenkin metsästä kultaa, ja niinpä häntä pian tullaan imartelemaan, mutta Timon ei lepy, hän on vaahtosuisen ihmisvihan ja hulluuden vallassa. Lisäksi taustalla kulkee melko epämääräinen juoni Timonin ystävästä Alkibiadeesta, joka suunnittelee kostohyökkäystä Ateenaan. (Shakespearen näytelmissä on tavallista, että kun joku ylimys tai sotasankari kiukustuu poliitikoille, hän menee jonkin barbaarikansan luo ja muodostaa heistä käden käänteessä sotajoukon, joka sitten hyökkää hänen kotiseuduilleen. Barbaarit saa käyttöönsä suunnilleen kuin menisi kauppaan ostamaan maitopurkin.)

Tämänkin näytelmän lukeminen oli kaikesta huolimatta antoisaa. Timonin kyynistyvissä huomioissa on paljon oivaltavaa ja tunnistettavaa. Lisäksi monisanainen ihmisviha on tavallaan piristävää luettavaa. Nykyisen vihapuheen, yleisen loukkaantumisen ja pakollisen positiivisuuden aikana kunnolliset kyynisyyden ilmaukset ovat katoavaa kansaperinnettä. Kaipaan joskus sitä aikaa kun älymystö oli negatiivista ja piikikästä.

Timon Ateenalaisesta tulisi kyllä varmaan hyvä näytelmä, jos sitä vähän muokkaisi. Siinä on hieno ja visuaalinen kohta, jossa Timon järjestää kostobileet, joissa tarjotaan padoittain höyryävää vettä ja kiviä. Timonin rooli saattaisi toimia myös monologiesityksenä. Näyttelijä pääsisi esittämään kunnon sekoamisen, kun Timon kiroaa pitkässä ja raivoisassa monologissa Ateenan ja sen kansan ja samalla repii vaatteensa pois. Siinä sekoamisessa jää jo Learkin helposti kakkoseksi.

Tässä vähän raivoamista Lauri Siparin käännöksenä:

Annanhan kun katson sinua. Oi muuri, joka suljet sisääsi nuo sudet, vajoa maahan, älä enää turvaa Ateenaa! Vaimot, heittätytykää irstauteen! Kuuliaisuus, jätä lapset! Orjat ja hullut, suistakaa tärkeilevä kurttunaama senaatti penkeiltään ja istuutukaa itse hallitsemaan! Vehryt neitsyys, muutu heti julkihuoruudeksi, tee se vanhempiesi nähden. Ylivelkaantuneet, pitkää pintanne! Maksun sijaan veitset kouraan, ja katkomaan velkojien kaulat.

Ja alkuperäinen:
Let me look back upon thee. O thou wall,
That girdlest in those wolves, dive in the earth,
And fence not Athens! Matrons, turn incontinent!
Obedience fail in children! slaves and fools,
Pluck the grave wrinkled senate from the bench,
And minister in their steads! to general filths
Convert o’ the instant, green virginity,
Do ’t in your parents’ eyes! bankrupts, hold fast;
Rather than render back, out with your knives,
And cut your trusters’ throats!

 

 

 

Irtokäsiä! Irtopäitä! Verta! Titus Andronicus!

Title_page_William_Shakespeare's_First_Folio_1623

Nyt kyllä lentää veri! Titus Andronicukseen laitettaisiin nykyisin feministiryhmissä ja muissa ”turvallisissa tiloissa” trigger warning. TW: Sisältää viihteellisesti esitettyjä raiskauksia, silpomisia, ympäriinsä lenteleviä päitä, kannibalismia, ihmisuhreja jne jne.

Titus Andronicusta väitetään joskus häveliäästi Shakespearen nuoruuden harha-askeleeksi, koska näitä verikekkereitä on vaikea yhdistää neroon, joka on sommitellut säkeitä rakkaudesta ja kirjoittanut säkenöivää filosofiaa ihmisen osasta. Todellisuudessa Titus Andronicus oli kuitenkin Shakespearen uran keskivaiheen teoksia ja aikoinaan suosittu ja arvostettu (näin kertoo Kuisma Korhosen esipuhe). Ajan yleisö oli tottunut julkisiin teloituksiin ja eläintaisteluihin, joten kaikenlainen mättö kävi viihteestä oikein hyvin.

Näytelmä kertoo Titus Andronicuksen kovasta kohtalosta. Hän on vanha sotasankari Rooman valtakunnassa. Hän hän luopuu keisarin pestistä nuoremman Saturniuksen hyväksi. Samalla hän lupaa tyttärensä Lavinian Saturniuksen vaimoksi. Lavinian poikaystävä, Saturniuksen veli Bassianus ei kuitenkaan halua luopua tytöstä. Saturnius tyytyy sitten ottamaan valloitettujen goottien kuningattaren Tamoran vaimokseen, eikä se edes häntä niin haittaa, koska Tamora on kuuma. Tamora, hänen kaksi poikaansa ja hänen orjansa/salarakastajansa/neuvonantajansa Aaron nousevat näin yhtäkkiä arvossa, koska heidät vasta tuotiin sotavankeina Roomaan. Tamora & co alkaa tuhota hirveillä juonillaan vanhaa Titus Andronicusta. Heillä on nimittäin hampaankolossa se, että perheen vanhin poika uhrattiin Rooman jumalille ja lisäksi he ovat vaan tosi pahoja. Ensin he tappavat Bassianuksen ja raiskaavat Lavinian ja leikkaavat häneltä kädet ja kielen. Tästä vasta aloitetaan. Seuraa napakaa juonenkuljetusta, jossa sekä viattomat että syntiset menettävät sukulaisiaan, ulokkeitaan ja ennen pitkää järkensä valon, vuodattavat  jatkuvia kyynel- ja verivirtoja ja väittelevät pitkään ja hartaasti siitä kenen käsi leikataan, kun jonkun nyt pitää siitä taas luopua. Lopussa on vähän kannibalismia ja sitten kaikki kuolevat. Good times!

Titus Andronicus on siis tavallaan sekoitus genrejä, joita on edelleenkin olemassa, mutta joita ei enää keksittäisi yhdistää. Vähän niin kuin Kauniit ja rohkeat meets Saw.  Saippuaoopperan ja kidustupornon lisäksi näytelmä sisältää ajoittain korkeakirjallista pohdintaa, kun Titus Andronicus miettii yksikätisenä epäonneaan. Yhdistelmä on yllättävää kyllä toimiva. Näytelmä on selvästikin tehty ihan pieteetillä. Jos sekoituksen pystyy jotenkin sulattamaan, se alkaa vaikuttaa itse asiassa hauskalta. En tiedä voiko tätä esittää enää nykyisin, luultavasti ei, mutta olisi kyllä hauska nähdä tästä joku anarkistinen ja pikumustan humoristinen tulkinta. Hommassa on hyvä tempo ja rytmi, ja rakenne on simppeli ja toimiva. Titus Andronicuksessa on kiinnostavia tyyppejäkin, joista hyvä näyttelijä saisi paljon irti. Paras on varmaankin Aaron, täydellisen paha henkilö ja näytelmän ainoa aidosti rakastava ja suojeleva vanhempi – toiset pitävät jälkikasvuaan lähinnä omaisuutena, jota voi tilanteen vaatiessa vaikka surmata.

Joten jos vatsa kestää, suosittelen läpimästi. Selkeä, sujuva ja muutenkin hyvän tuntuinen suomennos on Pentti Saaritsan. Kannen kuvaa ei löytynyt tähän postaukseen mukaan, mutta se on tyylikäs taidemaalaus, kuten näissä muissakin uusissa käännöksissä; yksityiskohta 1500-luvulla eläneen Veronesen maalauksesta Pyhän Menasin Marttyyrikuolema.