Othello ja dukkha

9789510400036Kun aloitin joskus hamalla liitukaudella tätä Shakespeare-projektia, sain WSOY:ltä kaikki näytelmät (kiitos!).  Nyt en löytänyt enää Othelloa kirjahyllystäni. Kai se on pudonnut jonnekin pölyvillakoirien hyvään seuraan hyllyn taakse. Kirjoitan tätä Itäkeskuksen kirjastossa, johon tulin lukemaan kirjaston Othelloa. Täältä löytyi tällä erää vain Otavan julkaisema Yrjö Jylhän suomennos 50-luvulta. Eino Krohnin esipuheessa sanotaan, että näytelmä on todella hieno, Shakespearen kenties paras, mutta ikävä kyllä sen eräs keskeinen lähtökohta on täysin käsittämätön. Nimittäin miten joku nätti ja kiva Desdemona rakastuisi Othelloon, kun eihän siitä nyt mihinkään pääse että Othello on mauri, vaikka olisi muuten kuinka hyvä tyyppi.

Tätä ei ole nykyajan katsojan tai lukijan vaikea ymmärtää, koska Othello on erittäin puoleensavetäväksi ja kiinnostavaksi kuvattu mies, ja suhdetta pohjustetaan huomattavasti enemmän kuin monien muiden Shakespearen pariskuntien kosiskeluja. Sen sijaan Desdemonan naiivius on vähän mysteeri. Englannissa asuva siskoni kertoi nähneensä vähän aikaa sitten hyvän tulkinnan Othellosta, ja siinä Dedemonasta oli tehty lämminsydäminen ja kypsä nainen, joka tykkäsi bailaamisesta. Othello oli kuvattu nuoreksi ja epävarmaksi mieheksi, joka oli joutunut vaikeaan tilanteeseen työelämässään. Se kuulosti aika toimivalta kehittelyltä. Silloin Desdemonan sokeus olisi itsevarmuuden tuomaa väärää turvallisuuden tunnetta ja Othellon pöljäily selittyisi sillä, että hän on vieraassa paikassa, nuori ja toisten vietävissä.

Yrjö Jylhän teksti on miellyttävää ja selkeää, mutta se tuntui alkuun paperiselta ja koomisen juhlavalta. Tuli jotain hämäriä fläsäreitä vanhoista koulunäytelmistä tai Aku Ankasta. Vanhan ajan silosäe-suomennos sisältää näitä ”Sin’ olet roisto!” -tyyppisiä huudahduksia.

Itse tarinasta on vain hyvää sanottavaa, tämä on tiivistä, jännitteistä, koskettavaa ja älykästä ihmissuhdedraamaa. Näytelmä kertoo siis sisilialaisesta sotapäällikkö Othellosta, joka menee naimisiin Desdemona-tytön kanssa. Suhdetta pidetään lajalti epätoivottavana, mutta pariskunta on niin rakastunut, etteivät he välitä esteistä. Eniten heidän onneaan vihaa synkkä ja kamala vänrikki Jago, joka valuttaa myrkkyä Othellon korvaan ja väittää että Desdemona on pettänyt häntä. Lopulta Ohtello mustasukkaisuuksissaan kuristaa Desdemonan.

Kerran eräs kokenut ja viisas tv-käsikirjoittaja opasti minua sanomalla että jos katsoja todella uskoo rakkauteen, hän hyväksyy kaiken, vaikka murhan. Se on kyllä totta, koska tässäkin näytelmässä katsojan/lukijan sympatiat ovat melkein pakosti perhesurmaajan puolella, niin taitavasti hänen hahmonsa on pohjustettu. Oikeastihan sellainen mies olis luuseri pahinta lajia. Tässä tragediassa käy kovasti sääli Desdemonaa ja Othelloa. Lopussa voi vain surra ja murehtia. Miksi piti käydä näin?

Olen viime aikoina joskus miettinyt, että tavallaan nämä huippuunsa viritetyt tunne-koneet eli draamat ovat jotenkin….hmm… tavallaan vähän huuhaata. Onhan se vähän hassua, että ihmiset nauttivat siitä, kun saavat seurata keksittyjen tyyppien rimpuilua kohtalon ja pakkomielteiden orjina. Ehkä se jotenkin valmentaa meitä pärjäämään oikeassa elämässä ja oikeiden ihmisten kanssa. Mutta sitten toisaalta buddhalainen ajattelu opettaa, että kaikki tällainen on dukkhaa, maallista himoitsemista ja kärsimystä, pelkkää kissankultaa, johon ei kannata jäädä koukkuun, jos haluaa ”pois” tai ”nirvanaan”.  Jos on zenin tiellä, niin voiko edes nauttia tällaisesta draamasta?  En ole mikään oikea zenin harjoittajia, mutta joskus kun yritän jotain aamumeditaatioita ja vaikka katson jotain BBC:n luontodokumenttia, jossa koralli kasvaa kaikessa rauhassa, ja sitten mietin, täytyisipä kehittää jotain kunnon kitkaa johonkin omaan tarinaan, jotain vihaa ja himoa ja seksiä ja verta ja juonitteluja…. niin sitten yhtäkkiä se tuntuu jotenkin… siltä kuin menisi ehdoin tahdoin johonkin kamalaan dukkha-liemeen kiehumaan. Luulen että Shakespearekin ajatteli joskus että elämän ja teatterin draama on tavallaan turhaa ja tyhjää. Ainakin jos miettii sitä Macbethin kuuluisaa monologia:  ”Life’s but a walking shadow, a poor player, That struts and frets his hour upon the stage, And then is heard no more. It is a tale Told by an idiot, full of sound and fury, Signifying nothing.”

Mutta Othellossa ei ole tällaista eksistentialistista tasoa, se on ihmissuhde- ja intohimodraamaa ihan sellaisenaan, ja todella hienoa sellaista. Tämä on yksi niistä näytelmistä, joita ihan ehdottomasti suosittelen näkemään teatterissa. Othelloa esitetään aika usein Suomessakin ja tästä on tehty myös monia elokuvaversioita.

 

Myrsky ja unen saartama elämä

9789510358146Shakespeare-projekti lähestyy loppuaan. Tämän jälkeen vielä pari näytelmää, sitten kaikki on luettu. Myrsky on pyörinyt mukana alusta alkaen. Olen lueskellut sitä silloin tällöin ja olen melkein varma, että olen kirjoittanut siitä jotain ylöskin, mutta ilmeisesti en tänne vaan jonnekin kovalevyn uumeniin.

Shakespearen viimeinen näytelmä Myrsky on yksi tunnetuimmista, mutta ei niitä kaikkein arvostetuimpia. Se on tunnelmallinen ja salaperäinen fantaisiatarina, mutta psykologisessa mielessä vähän köykäinen. Näytelmässä on kiehtova tapahtumapaikka, kaikki tapahtuu salaperäisellä taikasaarella. Lähinnä jengi dokailee, tyhmäilee ja riitelee biitsillä.

Saarella asuvat taikeinoja hallitseva,  kestovittuuntunut herttua Prospero ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Miranda. He ovat joutuneet Prosperon veljen epäreiluuden vuoksi maanpakoon. Aiemmin saarta asutti alkuperäisväestö, esimerkiksi noita Sycorax, hänen poikansa Caliban ja luonnonhenki Ariel. Prospero on alistanut aluperäiskansan orjiksi ja hallitsee saarta kauheana velhoruhtinaana. Näytelmän alussa hän noituu petollisen veljen laiva haaksirikkoutumaan rannikolle. Rannalle rämpii mm. prinssi Ferdinand, joka on ensimmäinen nuorukainen, jonka Miranda on koko elämässään nähnyt rumaa ja inhottavaa Calibania lukuunottamatta. Kaunis nuoriso rakastuu toisiinsa heti. Prospero haluaa, että heistä tulee pari, mutta järjestää heille temppuradan ja vaikeuksia, koska arvelee, että rakkaus leimuaa vielä kirkkaammin, jos sen eteen joutuu taistelemaan.  Prospero järjestää veljellekin kaikenlaista kiusaa ja selvittää vihdoin välit.

Näytelmän mieleenpainuvin hahmo on Caliban ja paras kohta on lyhyt, mutta innoittunut orjakapina. Calibanin hahmoa alkaa melkein väistämättä lukea vastakarvaan, koska hänet kuvataan niin rumaksi, pahaksi ja kelvottomaksi. Hmmm… kenen mielestä Caliban on niin inhottava, ehkä valloittajien? Ehkä Caliban onkin lutuinen mussukka ja todellinen pahis on Prospero ja hänen inhottava lellipentunsa Miranda? Myrskystä on epäilemättä tehty useita tulkintoja ja versioita, joissa maailmaa katsellaan (ainakin osittain) saaren maagisten alkuperäisasukkaiden näkökulmasta. Muutenkin näytelmästä jää kivan aukkoinen ja mielikuvitusta kiihottava tunne. Saaren meiningeistä nousee paljon kysymyksiä, mutta teksti tarjoaa vain vähän vastauksia. Myrsky on varmasti lavastajien ja valaisijoiden suosikki. Saaresta voi tehdä vaikka millaisen mystisen ja satumaisen paikan ihan sen mukaan miten sen itse näkee. Jos kirjoittaisin Shakespeare-fanifiktiota, tekisin sen varmasti Myrskystä.

Näytelmän loppupuolella on Prosperon monologi, jota pidetään joskus romanttisesti Shakespearen testamenttina tai viimeisenä sanomana ikuisuuteen. Shakespeare kirjoitti kaikenlaista tämän jälkeenkin, eikä ole varmaankaan mitään erityistä syytä ajatella, että hän olisi suhtautunut näihin riveihin mitenkään erityisen juhlallisesti, mutta on ne vaan hienot rivit! ”We are such stuff as dreams are made on”. Mitä se tarkoittaa? Jotain salaperäistä, kaunista, surullista, vähän pelottavaa.

 

Our revels now are ended. These our actors,

As I foretold you, were all spirits, and

Are melted into air, into thin air:

And like the baseless fabric of this vision,

The cloud-capp’d tow’rs, the gorgeous palaces,

The solemn temples, the great globe itself,

Yea, all which it inherit, shall dissolve,

And, like this insubstantial pageant faded,

Leave not a rack behind. We are such stuff

As dreams are made on; and our little life

Is rounded with a sleep.

 

Matti Rossin käännös menee näin:

 

Niin kuin tuo näyn olematon kudelma,

Myös pilviin ulottuvat tornit, suurenmoiset

Palatsit ja juhlalliset  temppelit

Ja koko tämi suuri pallo tulevine asukkaineen

Katoavat aineettoman kuvitelman tavoin,

Usvan henkäystäkään ei siitä jää.

Meidän tomustamme kudottuja ovat unelmat,

Ja uni saartaa pientä elämäämme.

Kuningas Juhana ja brexit

Kuningas Juhana on useimmille ainakin hämärästi tuttu historiallinen henkilö. Hän hallitsi Englantia keskiajalla, kun Robin Hood jousipyssytteli  tammilehdoissa. Kyseinen Juhana myös pakotettiin allekirjoittamaan magna carta, kuninkaan valtaoikeuksia rajoittava sopimus.

Shakespearen näytelmä ei kerro näistä jutuista mitään. Se on kuningasnäytelmä/tragedia ”ontosta kruunusta”,  vallanjaosta,  oikeudesta, poltiikasta ja juonitteluista. Näitähän riittää, joten tämä sinänsä erittäin hyvä näytelmä on jäänyt aika lailla kaikkien Henrikien ja Rikhardien varjoon. Juhanallakin on silti ystävänsä. George Orwell kirjoitti Rediscovery of Europe -esseessään että:

”When I had read it as a boy it seemed to me archaic, something dug out of a history book and not having anything to do with our own time. Well, when I saw it acted, what with its intrigues and doublecrossings, non-aggression pacts, quislings, people changing sides in the middle of a battle, and what-not, it seemed to me extraordinarily up to date.”

Samaa voi epäilemättä sanoa monista Shakespearen näytelmistä. Monet niistä ovat ajattomia ja aina ajankohtaisia ja varmasti parhaimmillaan hyvänä esityksenä.

9789510338018Näytelmän alussa Juhana on ollut valtaistuimella jo pitkään, mutta kruunua tavoittelee veljenpoika Artur. Juhana joutuu sotajalalle myös paavin ja ranskalaisten kanssa. Juhana on huono ja paha kuningas, mutta ei mikään hirviö, pikemmin heikko ja  neuvoton. Hän tekee huonoja päätöksiä ja kokee pitkällisten poliittisten juonittelujen jälkeen surkean lopun. Loppu on hämmentävä ja turhauttava, koska (spoiler alert) Juhana kuolee ihan yllättäen randomin munkin myrkyttämänä. Munkki ei edes käy lavalla. Samaan aikaan ranskalaiset sotajoukot lopettavat hyökkäyksen Englantiin ilman mitään näkyvää syytä.

Näytelmän mehukkaimmaksi hahmoksi nousee Shakesperaren omasta päästään keksimä tyyppi, jota nimitetään ihan vaan Äpäräksi. Hän on rakastetun Rikhard Leijonamielen (siis Juhanan veljen) laiton poika. Äpärä on isälleen ja Englannille uskollinen, erittäin riuska mies, joka turhia hienostelematta jakaa oikeutta ja kansaviisautta.

Hän lausuu myös näytelmän viimeiset, patrioottiset (Matti Rossin suomentamat) sanat, joita voi miettiä näin brexitin aikoina:

Korkoineen maksettu on murhevelka,

Sen verran suremme kuin aika vaatii.

Ei maamme taipunut kun valloittaja

sitä korskeana polki, eikä taivu, autettuaan

kerran haavoittamaan itseään. Se kerta riitti.

Nyt, kun aateli on harhateiltään palannut,

Me lyömme vaikka koko maailman,

Jos se tänne hyökkää; kukaan ei meitä voita,

Jos Englanti itseään ei vahingoita.

 

Turpean kurpitsan kärsimykset eli Windsorin iloiset rouvat

9789510320167Tällä kertaa käsittelyssä on Widsorin iloiset rouvat, melko tunnettu, mutta vähemmän arvostettu Shakespearen näytelmä. Se kertoo kahden ovelan naisen juonitteluista sikailevaa Falstaffia vastaan. Falstaff on lähettänyt kummallekin arvon rouvalle samanlaistet rakkauskirjeet. Asiasta seuraa kaikenlaista banaaninkuoreenliukastumista. Naiset aloittavat kauhean Yksin kotona -tyyppisen kostojen ja kepposten sarjan puolustaakseen omaa tai – koska elämme 1500-lukua – aviomiestensä kunniaa. Kuten rouva Joki asian ilmaisee: Nyt näytetään sille hölskyvälle hölmölle, sille turpealle kurpitsalle. Opetetaan erottamaan kyyhkyt närhistä.

Näytelmän erikoisuus on, että siinä esiintyy niistä Henrik-kuningasnäytelmistä tuttu turpea kurpitsa, ritari Falstaff, ja oikeastaan hän näyttää olevan tässä parisataa vuotta väärässä ajassa. Usein väitetään että tällainen omituinen alternative universe spin-off syntyi, kun itse kuningatar Elisabet halusi nähdä lisää Falstaffia. Jotkut asiantuntijat spekuloivat, että majesteetin käsky olisi ärsyttänyt niin paljon Sheikkistä, että hän olisi kirjoittanut tahallaan huonon näytelmän. Windsorin iloiset rouvat on nimittäin ihan pöljää ja pienimuotoista hassuttelua eeppiseen kuningassarjan rinnalla. Anu Korhonen tosin huomauttaa esipuheessa, että tällaiselle spekulaatiolle ei ole mitään näyttöä. Eikä Windsorin iloiset rouvat sitäpaitsi edes ole välttämättä niin kauhean huono tai tyhmä näytelmä. Ilmeisesti se oli aikanaan suosittu, eivätkä vuosisadat ole vieneet siitä ainakaan kaikkia tehoja.

Näytelmä on jälleen tosi kiinnostava naisten elämän kuvauksena (kirjoitan tätä naistenpäivänä, onnea vaan meille kaikille!). Kukaan ei tietenkään kyseenalaista sitä, että naiset ovat moraalisesti heiveröisempiä olentoja kuin miehet ja siksi kuuluvat orjan asemaan, mutta samaan aikaan naisilla on paljon salaista valtaa, oveluutta ja tekemisen meininkiä. Kaikilla Sheikkiksen naisilla oleva maaginen vagina ja sen eksklusiivinen käyttöoikeus aiheuttaa monissa näytelmissä todella suuria ja vakavia ongelmia, mutta Windsorin iloisissa rouvissa mustasukkaisuuteen suhtaudutaan komediallisesti ja siitä tehdään pilkkaa. Se on taas hyvä esimerkki siitä miten hämmästyttävän monipuolinen Shakespearen tuotanto on.

Kokkiklubi

Suomennos on Kersti Juvan. Vaikea taas sanoa siitä mitään, koska en ole lukenut tai nähnyt alkuperäistä tekstiä, mutta tosi hyvin tietysti vetää. Tämä oli kiva lukea ja olisi kyllä kiva nähdä näyttämölläkin.

Jälkikirjoituksena! En ikinä oikein muista/ehdi/jaksa promota näitä omia juttuja, mutta AIVAN KUTEN Shakespeare, MINÄKIN olen monipuolinen kirjoittaja. Meillä on jopa sama kustantaja täällä Suomessa, how about that? Olen juuri julkaissut  ensimmäisen lastenkirjani! Se kertoo kokkiklubista ja taikapizzasta. Kuvitus on Anni Nykäsen. Kirja sopii hyvin juuri lukemaan oppineille, ja sen voi ostaa juuri nyt kaikista kirjakaupoista, joissa on edes jonkinlainen lastenkirjahylly tai netistä.  Voitte ottaa myös suoraan minuun yhteyttä vaikka meilillä ( miina.supinen@gmail.com )  niin saatte postitse signeeratun version.

 

Pahiksista pahin eli Rikhard III

Sheikkis-bologissa on ollut pitkään hiljaista, ja siitä  pahoitteluni.  Työ- ja yksityiselämän kiireet ovat ajaneet taas ohi. Mutta nyt voisi taas jatkaa.

9789510294901

Olen itsekin ruvennut tekemään aika paljon draamajuttuja sitten viime näkemän. Olen nyt toista vuotta TV2:n Uusi päivä -sarjan kässäritiimissä. Superlahjakkaan Lija Fischerin ohjaama (ja minun kirjoittamani) Joulu on ihmisen paskinta aikaa esitettiin Riihimäen teatterissa viime syksynä. Ja nyt on uusia, salaisia projekteja tulilla.

Nykyajan draama on hyvin erilaista kuin tällaiset vanhat klassikkonäytelmät, mutta on niissä paljon samaakin. Rakkaus ja kuolema ovat aina muodissa. Pohjimmiltaan draama on vuosisadasta toiseen sitä, että  hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita.

Mutta sitten asiaan, Rikahrd III:een. Nyt on kunnollista ja synkkää!

Rikhard III on historiallisista kuningasnäytelmistä viimeinen, ja se kertoo kuinka Englannin sisällissota saadaan vihdoin ratkaistua. Rikhard III on pahimpia, jopa pahin kaikista Shakespearen luomista hahmoista.  Hänestä ei löydy ollenkaan valoa,  ellei ohjaaja varta vasten liimaa tekstin päälle joitakin sovittavia piireitä. Sellainen on tarjolla ainakin siinä, että kaikki vihaavat Rikhardia, jopa oma vaimo ja kaikki koirat. Ja onhan se tietysti hyvin säälittävää.

Ruusujen sota on vaiheessa, jossa Yorkit ovat vallassa, maassa vallitsee jonkinlainen rauha ja valtaistuimella lepäilee Rikhardin isoveli Edvard IV.  Rikhard on katkera veljilleen ja koko maailmalle siitä, että on aina jäänyt toisten varjoon, ja tekee monimutkaisen ja nerokkaan suunnitelman kaapatakseen vallan. Edessä on monta kruununperijää, mutta Rikhard on kaikkia ovelamapi. Hän on valehtelee, imartelee, flirttailee, tappaa, painostaa ja jyrää. Ja vaikka Rikhard on niin paha, hänen pyrkimyksiään alkaa tahtomattaankin vähän kannattaa.

Rikhard aloittaa viettelemällä ylhäisen Annan vaimokseen, ja onnistuu siinä, vaikka – tai ehkä juuri siksi – että on hetki sitten tappanut tämän rakkaan puolison. (Tekstissä ei esitetä mitään järkevän suuntaistakaan syytä Annan myöntymiseen, vaikka kieltämättä Rikhardilla on ihan hyvä supliikki.)  Rikhard juonittelee veljensä Clarencen teloituksen, tappaa toisen veljensä eli istuvan kuninkaan suruun ja stressiin, surmaa vaimonsa ja useita aatelismiehiä. Kirsikaksi pahuuden jäätelöannokseen hän murhauttaa söpöt pikku kruununprinssit Towerissa. Valtakunta on hätää kärsimässä Rikhardin alaisuudessa, mutta apu saapuu kostavan Richmondin muodossa. Ennen loppukahakoita kaikki murhatut viholliset tulevat kummittelemaan ja syyttämään Rikhardia. Rikhard joutuu taisteluissa tappiolle, parkaisee kuuluisat sanansa ”Valtakunta hevosesta” ja Richmond laittaa hänet kylmäksi. Kaikki henkiinjääneet ovat ihan että huh, huh, kiitos Richmond! Rupea sinä nyt kuninkaaksi. Ja näin loppuu ruusujen sota ja Richmondista tulee Henrik VII.

Rikhard III:a esitettään parasta aikaa  Kansallisteatterissa Jussi Nikkilän ohjaamana, joten sinne kaikki!

Sankarikuninkaan matka

Henrik V:ssä ent9789510347652inen Bile-Henrik on nyt Sankari-Henrik. Valtaistuimelle noussut, nyt erittäin uljas ja kunnollinen nuori kuningas havaitsee, että Ranskassa on alueita, jotka kuuluisvat teknisesti ottaen hänelle. Henrik lähtee sotaretkelle mukanaan walesilainen, irlantilainen ja skotlantilainen sotapäällikkö. Henrikin joukot lyövät vihollisen legendaarisessa Agincourtin taistelussa, jossa britit osoittavat suunntonta uljuutta & neuvokkuutta & vahvuutta & luonteenlujuutta ylivoimaisen vastustajan edessä. Voitokas Henrik solmii avioliiton Ranskan prinsessan Katherinen kanssa. Näytelmään on kirjoitettu hauska ja koristeellinen tykkäilykohtaus parin välille, vaikka todellisuudessa liitto oli tietenkin poliittinen pakkoavioliitto. Muutenkin näytelmä on pohimmiltaan lähinnä aikansa kansallista propagandaa.

Matti Rossin suomennos on tosi kaunis, kuten aina, joten näytelmää lukee kyllä ilokseen, mutta tarina ei ole välttämättä hirveän antoisa 2010-luvun suomalaiselle.  Henrikin muodonmuutos sotasankariksi vie hänestä suurimman osan persoonaa ja hänen hauskat kaverinsa poistuvat näyttämöltä. Falstaffkin kuolee off-screen. Tietysti mukaan tulee uutta porukkaa ja näytelmässä on monia vaikuttavia hetkiä. Taisteluita edeltävä jähmettävä kauhu ja hiljaisuus on hieno hetki. Monissa Shakespearen näytelmissä niissä kohdissa sanotaan aina jotain painokasta ja runollista, ja niin tässäkin. Henrik V:een on helppo kuvitella mielessään eeppinen mittakaava, avoimet taivaat ja suuret ja veriset taistelukentät. Ja sitäpaitsi Ontto kruunu -sarjassa Henrikiä esittää Tom Hiddleston, ja vaikea hänestä nyt on olla täysin tykkäämättäkään.

Uuden suomennoksen esipuheen kirjoittanut Kimmo Katajala kirjoittaa kiinnostavasti näytelmän käännösratkaisuista. Alkuperäisessä teoksessa on paljon vieraita kieliä ja murteita, koska eri kansojen yhdistyminen Englannnin kruunun alle on yksi näytelmän keskeisimmistä viesteistä. Näytelmän ensimmäinen suomentaja Paavo Cajander yritti vähän samaa juttua Suomen eri heimojen kanssa, eli hän laittoi skotlantilaisen pällikön puhumaan savoa jne. Sillä tavalla 1500-luvulla Britannian yhteinäisyyttä voimistava näytelmä ikään kuin voimisti kansallisia pyrkimyksiä 1800- ja 1900-luvun taitteen Suomessa. Tuollaiset ratkaisut eivät enää oikein toimi nykypäivänä, joten Rossi on laittanut sotapäälliköt puhumaan suurin piirtein yleiskieltä, mutta koomisesti.

Bile-Henrikin matka vastuuseen

9789510290262Henrik IV on kaksiosainen näytelmä, joka kertoo lurjustelevan prinssi Henrikin matkasta kohti kruunua. Henrikin isä Henrik IV on syvästi pettynyt bile-Henrikiin ja toivoo että perillinen olisi sellainen kuin hänen kaverinsa poika Henrik.

Kun lukija oppii erottamaan Henrikit (kunnon Henrikiä nimitetään yleensä Tulikannukseksi, isä-Henrikiä Bolingbrokeksi ja bile-Henrikiä Hessuksi)  näytelmä on selkeä ja kiva lukukokemus.  Monista Shakespearen näytelmistä tuntuu puuttuvan jokin ratkaiseva kohtaus tai jokin sivujuoni jää ilmaan (ne ovat ehkä kadonneet vuosisatojen tuuliin), mutta Henrik IV on mukavan tasapainoinen tarina. Näytelmä on harmoninen yhdistelmä komiikkaa ja jylhiä tunteita, taisteluita, hassuttelua ja hienoa dialogia, suvantoja ja jännitystä. Jännite kehittyy rauhallisesti mutta tehokkaasti.

Henkilöt ovat selkeitä arkkityyppejä, ankara isä, tuhalaajapoika, narri, jne jne.  Juonen keskiössä oleva isi-trauma on klassinen, koskettava ja uskottava. Siihen voi varmasti jokainen vanhempi ja lapsi samaistua. Lopuksi Hessu pääsee tietysti miekkailemaan.9789510294895

Tarinassa on synkkiä hetkiä, mutta tällä kertaa kukaan ei tee hirveitä raakuuksia tai tule ihan hulluksi. Komedian ystäville Henrik IV on ihan ehdoton, koska näytelmässä on Shkakespearen kenties kuuluisin komediallinen hahmo, bile-Henrikin kaveri Falstaff.  Elosteleva ja palleroinen Falstaff pitää hovia kapakassa. Hän on karmea sika, mutta samaan aikaan älykäs ja oudon syvällinen henkilö ja aito ystävä ja isähahmo prinssille.

Henrik IV:tä ei juuri esitetä Suomessa, luultavasti siksi, että se liittyy niin voimakkaasti Britannian historiaan – mitäpä nämä loputtomat Henrikit suomalaisten napaa kaivaisivat. Näytelmään kannattaa kyllä tutustua lukemalla tai katsomalla jokin elokuvasovitus. Matti Rossin suomennos on tosi kaunis ja mukavan vanhahtavan tuntuinen, ja sitä on helppo ja kiva lukea. Suosittelen lukemista ainakin historiallisten romaanien ystäville. Kannattaa kokeilla, jos pidit Hilary Mantelin Susipalatsista ja muista sen tapaisista jutuista, joissa Englannin kuninkaat rypistelevät otsaansa.